Kun elämä muuttui

0

Istuin kylpyhuoneen lattialla suihkun alla, kuuma vesi virtasi selkääni pitkin. Hörpin Mountain Dewiä keltaisesta muovimukista, jonka muutama kuukausi aikaisemmin olin salaa napannut lapsuudenkotini astiakaapista muuttaessani ensimmäiseen omaan kotiini. Kuume oli noussut jo yli neljäänkymmeneen. Minua paleli ja oksetti.

Matti oli juuri lähtenyt Kuusamoon töihin. Kysynyt, pärjäänkö varmasti. Seuraavana päivänä mummo ja pappa toivat särkylääkettä ja pussillisen ruokaa: limsaa, vanukkaita, karjalanpataa, suolakurkkuja ja joulutorttuja. Mummo hössötti, voi hyvänen aika sentään, miten sie noin oot menny sairastumaan, minä tärisin peiton alla ja lupasin soittaa, jos tulee hätä.

Muutaman päivän päästä kuume oli laskenut. Pakkasin matkalaukun ja lähdin kohti Oulua, jossa Matti jo odotti minua. Juoksin junalle liian ison matkalaukkuni kanssa, ja juna-asemalle päästyäni pysähdyin oksentamaan kuusen alle. Ihmiset kääntyivät katsomaan – minun olisi tehnyt mieli kiroilla ja näyttää heille keskisormea. Junassa istuin käytävällä oven vieressä, kuuntelin kuulokkeistani Rauli Badding Somerjokea ja itkin, koska biisit koskettivat jotenkin oudosti enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Muutaman tunnin päästä tein raskaustestin, eikä enää mikään muukaan ollut ennallaan.

Illalla haimme kiinalaisesta valkosipulikanaa. Kävelimme keskustassa käsi kädessä, humalaiset ihmiset puhuivat kovempaa ja hoippuivat uhkaavammin kuin ennen. Mietin, miltä se tuntuisi, jos toisessa kädessä kävelisi pieni ihminen. Meidän pieni ihmisemme. Miltä tuntuisi selittää jollekin, että minä olen ollut ennen paljon muutakin kuin sinun äitisi. Mietin vappupalloja, pieniä kenkiä, Muumimaailmaa ja Stepan Lastenlaulua. Mietin baari-iltoja, jatkoja, keikkoja ja festareita.

Autossa soi Jätkäjätkät. Tyttö ja poika ne tanssissa pyörii, kohta jo lapsonen jaloissa hyörii, lapsi se varttuu, elämä se pyörii, pyörii, kierroksen uudelleen. Minä vilkaisin Mattia ja ajattelin, että me olemme hyviä tyyppejä, ja se pieni ihminen olisi oikeastaan aika onnekas saadessaan meidät vanhemmiksi.

Saunoimme. Matti kävi tupakalla puolen tunnin välein. Keskustelimme pimeässä huoneessa myöhään yöhön: tulevaisuudesta, menneisyydestä, unelmista ja peloista. Suunnitelmista, joita kummallakaan ei oikeastaan ollut. Katsoimme toisiimme ja itkimme, epäuskosta ja epävarmuudesta, ehkä onnestakin enemmän kuin mistään muusta. Aamuyöllä nukahdimme lapsuudenkotini sänkyyn tiukasti toisiimme takertuneina.

Emme olleet varmoja. Olimme aivan varmoja.

Sinä iltana hengitys haisi valkosipulilta ja minun maailmani muuttui oudommaksi, pelottavammaksi ja niin paljon paremmaksi.

Kymmenen asiaa, jotka aion toteuttaa

0

Olen jo vähän aikaa ajatellut tekeväni bucket listin: listan asioista, jotka haluaisin palavasti tehdä elämäni aikana. Yhtenä iltana olin jo aikeissa alkaa rustaamaan asioita ylös, mutta sitten tuli jotakin, joka keskeytti ajatukseni ja rustaaminen unohtui. Sitten Trendi haastoi bloggaajat kertomaan unelmistaan ja minä sain uuden innostuksen tarttua toimeen.

Päähäni on iskostunut ajatus siitä, että unelmat ovat unelmia, eivätkä kaikki unelmat tietenkään voi toteutua. Tästä ajatuksesta johtuen ajattelen usein, etten voi sanoa varmasti, mitä asioita aion tehdä; ajattelen, että on olemassa vain asioita, joita haluaisin tehdä. Mutta nyt, ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni, listaan kymmenen asiaa, jotka ihan oikeasti aion toteuttaa. Tai ainakin yritän toteuttaa ne ihan viimeiseen hengenvetoon asti.

Tässä siis kymmenen asiaa, jotka eilen saunanlauteilla makoillessani suunnittelin tekeväni:

1. Matkustan Aasiaan. Vaellan reppu selässä, yövyn bungaloweissa, otan valokuvia turkoosista merestä ja punaisista auringonlaskuista.

2. Ostan ikioman kodin. Tai siis ostan kodin pankkilainalla, jos en sitten voita lotossa. Sellaisen kodin, joka on lämmin ja ihana, maailman paras paikka olla.

3. Kirjoitan kirjan. Ja artikkelin lehteen – edes yhden!

4. Opettelen ratsastamaan hevosella. Olisin halunnut käydä ratsastustunneilla jo pienenä, mutta aina jokin – raha tai aika – tuli muka esteeksi.

5. Suoritan sukelluskurssin. Unelmissani sukeltelen kirkkaassa ja lämpimässä meressä pienten, värikkäiden kalojen seassa.

6. Opettelen ompelemaan vaatteita itse. Esimerkiksi kukkahameen!

7. Maistan sushia. En ole vieläkään maistanut! (Mä olen aina myöhässä näiden trendiruokien kanssa: avokadopastaakin kokkailtiin ensimmäistä kertaa ehkä kuukausi sitten.)

8. Yritän oppia nauttimaan juoksemisesta. Juoksuharrastus on lopahtanut aina heti alkuun, mutta jonakin päivänä aloitan sen, enkä enää lopeta. Toivottavasti pian.

9. Kävelen Karhunkierroksen.

10. Astun ulos mukavuusalueeltani. Sanon useammin ”kyllä”, kun joku ehdottaa jotakin, mikä pelottaa minua. Opettelen haastamaan itseäni niin, ettei elämäni ikinä muuttuisi yksitoikkoiseksi ja tasaiseksi puuroksi. Ehkä vielä joskus uskallan empimättä hypätä tuntemattomaan ja luottaa, että joku ottaa kiinni. Mutta en tänään, en vielä tänään.

Känkkäränkkäpäivä

0

Tulinpahan vain ilmoittamaan, että Mikko Alatalo jakaa ympäriinsä täysin väärää tietoa. Tiedättehän sen kamalan ränkytysbiisin, jossa lauletaan rusinoita syövästä noidasta. Jos ei jostakin syystä muistu mieleen, niin tässä pieni ote:

Olipa kerran pieni paha noita, känkkäränkkä nimeltään 
Se huvittelee syömällä rusinoita ja iskemällä kepillään 
Se on niin pieni, että aikuiset ei pysty sitä näkemään 
Mutta lasten luokse se mielellään tulee kyläilemään 

Ai siis miten niin ”on niin pieni että aikuiset ei pysty sitä näkemään”? Kyllä muuten pystyy. Hyvinkin pystyy, joskus jopa huomattavasti selkeämmin kuin yksikään lapsi. Jostakin se rusinoita mussuttava pirulainen aina hyppää olalle sanelemaan, mitä kannattaa huutaa sanoa, kun joku asia ottaa ihan kunnolla päähän. Tämä känkkäränkkä, jonka mä olen viime aikoina tavannut yllättävän usein, on kyllä aika pahansisuinen ja sitkeä tyyppi – ei meinaa lähteä kulumallakaan. Viimeksi tänään olen treffaillut häntä ja voisin sanoa, että vähän paha maku jäi taas hänen tapaamisestaan. Hän saa minut aina miettimään vasta jälkikäteen, onko ne itkupotkuraivarit nyt kuitenkaan kovin järkevän aikuisen hommia?

Miksi kukaan ei koskaan ota äitiä syliin, silitä hiuksia ja sano: ”Voi sinua raukkaa. Sä oot kyllä ihan hirveän väsynyt – ihan ymmärrettävää, että suututtaa. Nyt kun laitat nukkumaan, niin huomenna on jo paljon parempi päivä”? Tänään mä olisin kaivannut juuri sitä.

Maailman paras lause

0

Eräänä päivänä mummolassa olimme kaikki ahtautuneet koko päiväksi samaan makuuhuoneeseen. Tanssimme, lauloimme, nauroimme, katsoimme televisiosta vanhoja lastenohjelmia. Aino luki kirjaa, Topi-koira rötkötti minun kainalossani, Matti toimi dj:nä ja Helmi katseli hymyillen meininkiä mummon sylistä.

Yhtäkkiä Aino nosti katseensa kirjasta ja sanoi jotakin. En saanut heti selvää Ainon sanoista, joten kysyin: ”Mitä sä Aino sanoit?”

Aino hymyili kainosti ja sanoi uudelleen. ”Kaikki täällä. Aino unnellinen.”

Halasin pientä kultaani ja ajattelin: voi rakas, niin minäkin! Eikä siihen tarvita yhtään mitään muuta kuin se, että ympärillä on kourallinen rakkaita.

Jostakin syystä mä olen alkanut uskoa tähdenlentoihin.

Hengähdyshetki

0

Jos joku ulkopuolinen tulisi jokin kaunis ilta seuraamaan meidän kodin iltameininkejä, hän saattaisi hieman järkyttyä. Hälinä ei ole enää ollenkaan kuvaava sana – puhuisin ennemminkin järkyttävästä kaaoksesta. Usein tapahtumaketju alkaa siitä hetkestä, kun Pikku Kakkonen loppuu ja ruoka ei olekaan vielä valmistunut. Sylissä rauhallisesti koisaileva Helmi loukkaantuu syvästi, kun hänen uniasentoaan muutetaan ehkä millin verran: alkaa korvia vihlova huuto, joka kestää joskus viisitoista minuuttia, joskus taas kaksi tuntia. Samaan aikaan Aino yrittää kammeta itsensä syliin esimerkiksi kirjaa lukemaan, mutta kun toinen vanhemmista hyssyttää itkevää vauvaa ja toinen yrittää hiki hatussa saada ruoanvalmistuksen sille mallille, että lieden ääreltä liikenee aikaa muuhunkin, ei kirjan lukeminen ota onnistuakseen. Huomiota saadakseen väsynyt ja nälkäinen Aino hyppii seinille, nakkaa jokaisen käteensä osuvan tavaran maahan ja lopulta itkeä tihrustaa hänkin.

Tämän härdellin keskipisteessä on tietysti myös minä ja Matti. Usein tsemppaamme ja muistutamme toisiamme, että tämmöstä tänään, myöhemmin muita juttuja. Joskus taas jompi kumpi laukoo ärsytyksen ilmoille viiltävänä tiuskaisuna toiselle, jonka jälkeen toinen vastaa takaisin samalla mitalla. Yleensä siinä vaiheessa Matti pakenee parvekkeelle hiljaisuuteen ja mä ihan tosissani mietin, pitäisikö itsekin alkaa kessuttelemaan, jotta saisi edes pienen hengähdyshetken tämän kaiken keskellä. Mutisen mielessäni kateellisena, että aina tuokin vaan karkaa kesken kaiken ja jättää minut selviytymään yksin näiden kaistapäiden kanssa.

Mutta tänään se olinkin minä, joka pakenin. Painoin parvekkeen oven kiinni, hyppäsin riippukeinuun ja katselin taivaalle. Jossain kaukana räksytti koira. Tieltä kuului korkojen kopinaa ja pienen lapsen iloista kälätystä. Aurinko paistoi ja huomasin, että punainen katto ja kirkkaansininen taivas sopivat värityksiltään hyvin yhteen. Taivaalla näkyi lentokone ja ihan pienen hetken toivoin, että voisin itsekin olla matkalla jonnekin oikein kauas etelään. Matti ja Aino kävivät kurkistamassa ikkunasta. Alkoi tulla kylmä, joten painelin takaisin sisälle lämmittelemään.

Yhtäkkiä tajusin, että parinkymmenen vuoden päästä saatan katsoa vuorostani lentokoneen ikkunasta alas kaukaisuuteen ja toivoa, että olisinkin vielä siellä. Hälinän ja kaaoksen keskellä, lohduttamassa itkevää vauvaa tai kylvettämässä onnellista kaksivuotiasta. Tajusin, että ehkä mä joskus todella kaipaan näitä aikoja ja tätä hemmetinmoista sirkusta. Ehkä mä joskus mietin haikeana, kuinka silloin joskus suurin ongelma oli se, kun lapsi ei nukahda tai kun toinen lapsi ei syö tarpeeksi ruokaa.

Hengähdyshetken jälkeen tein ruoan, autoin pientä ihmistä kokoamaan palapeliä, opetin lautapeliä pelatessa, mitä tarkoittaa ”oma vuoro” ja luin kirjaa, jonka aikana piti vastata ainakin kaksikymmentä kertaa kysymykseen: ”Mikä tuo on?” Hengähdyshetken jälkeen mikään ei enää tuntunut niin vaikealta, koska tajusin, että mitäpä pienestä kaaoksesta – tämmöstä tänään, myöhemmin muita juttuja.