Neljän vuoden sykli

0

Vuoden 2011 eduskuntavaalit:

Hikoilin järkyttävässä darrassa omassa sängyssäni peiton alla ja yritin kuumeisesti etsiä Facebookista tyyppiä perjantaisilta mökkijatkoilta. Sillä oli kiharapehko ja tummat silmät ja houkuttelin sen mukaani, koska sillä oli flanellipaita ja koska se oli söpöin tyyppi, jonka olin koskaan nähnyt. Olin höpöttänyt sille kännissä perussuomalaisista ja kristillisdemokraateista, enkä ollut ihan varma, oliko se tajunnut mun sarkasmia. Se sanoi, että mun mehutiivisteestä tekemä viinapaukku oli ihan paskaa ja nukkuessaan se narskutti hampaitaan niin kovaa, että mä en saanut nukutuksi. Se oli sitä paitsi sammunut kesken mun lauseen sohvalle ja kun se aamulla heräsi, se ei puhunut pariin tuntiin sanaakaan. 

Se sanoi olevansa Matti, mutta epäilin sen valehdelleen, koska aamutupakalla höpötin sille vahingossa raamatusta ja anteeksiannon tärkeydestä. Nyt mä sitten selailin tuntemattomien ihmisten Facebook-profiileja ja tuskailin, miksi niin suuri osa miehistä laittaa profiilikuvakseen sellaisen, josta ei näe kasvoja ja miten suunnilleen joka toisen nimi voi olla Matti? 

Kävin äänestämässä tärisevin käsin ja seuraavana yönä liskodiskooni ilmestyi Timo Soini ja sen jytky. Seuraavien viikkojen aikana kreikkalaista muistuttava Matti, jota kutsuin tuttavallisemmin Kreikkikseksi, nousi mun ja kavereideni inside-läpäksi. Ennustimme, että menen hänen kanssaan naimisiin kreikkalaisin häämenoin, saamme pari lasta ja elämme onnellisina elämämme loppuun saakka.

Enää piti vain löytää Facebookista se elämäni mies. Se, joka käytti nukkuessaan mun pyllyä tyynynä ja jolta en ollut saanut vielä edes pusua.

Vuoden 2015 eduskuntavaalit:

Heräsin aamuseitsemältä Helmin huudellessa minulle pinnasängystään – Matti käänsi kylkeä ja jäi vielä sänkyyn narskuttamaan hampaitaan. Päivä oli tuulinen, mutta aurinko paistoi ja ilma oli lämmin. Matti teki aamupalaksi smoothieta, minä nukuin pitkät päiväunet ja löysin sängystäni aikaisemmin kadonneet palapelin palaset ja kasan Legoja. Kävin kaupassa ostamassa korvapuusteja ja donitseja vaalikahveille – Ainon mielestä vaalikahvit olivatkin vaahtokahvit, eikä hän ymmärtänyt, miksi vaahtokahveilla ei tarjota vaahtokarkkeja.

Matti soitteli kitaralla Eppu Normaalia, minä tein Ainon kanssa pitsaa ja tanssin. Kävimme saunassa ja lapset nukahtivat kerrankin tasan kahdeksalta ilman minkäänlaisia rimpuiluja. Join siideriä, söin pitsaa ja jännitin vaalien tuloksia. Luimme toisillemme ääneen uutisia ja ihmisten kommentteja, kauhistelimme seuraavan hallituksen kokoonpanoa ja muistelimme neljän vuoden takaista ensitapaamistamme. Ihmettelimme, miten hassua, että jo silloin äänestimme toisistamme tietämättä samaa tyyppiä ja miten siistiä, että tänä vuonna se tyyppi myös valittiin eduskuntaan.

Timo Soinin jytkytys kaikui tälläkin kertaa päässäni vielä seuraavanakin päivänä. Vaalien tulos oli lievästi sanottuna järkyttävä pettymys. Tällä kertaa ei sentään ollut karmeaa liskodiskoa tai morkkista siitä, mitä hemmettiä on mennyt höpöttelemään vieraalle ihmiselle, johon on jo ensisilmäyksellä aika ihastunut.

”Tänä vuonna oltiin sentään yhdessä, eikä tarvinu ettii toista facebookista”, sanoin Matille, kun olimme menossa nukkumaan. Otimme tavoitteeksi nukkua toisen vieressä seuraavienkin vaalien jälkeen. Tai käy sekin, että ensi vaaleissa pitää taas toisen pyllyä tyynynään. Mitä vain, kunhan yhdessä.

Viikonlopun siivousvinkki

0

Paras siivousvinkkini ikinä: kutsu äiti tai anoppi kylään. Laiskuus väistyy sen siliän tien, kun puhelimeen pärähtää viesti, jossa lukee: ”Lähdetään nyt tulemaan”. 

Työnsin toisen lapseni parvekkeelle nukkumaan ja annoin toiselle rätin sekä suihkepullon. Juoksin paniikissa ympäri kämppää heitellen tieltäni leluja, pyykkejä, palapelejä ja kirjoja. Tunnin päästä lykkäsin imurin takaisin kaappiin ja rojahdin sohvalle.

Pienenä sain huoneeni siivouksen jälkeen lauantaipussin tai kymmenen markkaa. Nykyään äiti tuo säkillisen kirpparilta lapsenlapsilleen ostamiaan vaatteita, anoppi taas kukkia tai pakastimen täyteen sieniä. Tänään sain itse röhnöttää sohvalla, kun mummo ja pappa heittelivät palloa ja joivat mielikuvitusteetä lastenhuoneessa.

Suosittelen!

Kun Matilla meni puurot ja vellit sekaisin

0

Päivällä Matti on käynyt kaupassa ja ostanut vahingossa puuroputelin sijaan kauravelliä, jonka olen päättänyt antaa Helmille riisivellin sijaan ennen nukkumaanmenoa. Hieman ennen yhdeksää lähetän kaverinsa luona hengailevalle Matille kuvaviestin, jossa Helmi on yllättäen sammahtanut matolle. Laitan valmiiksi tuttipulloon lorauttamani vellin jääkaappiin odottamaan sitä hetkeä, kun Helmi herää ensimmäistä kertaa syömään. 

Jo ennen kymmentä siirryn itse sänkyyn, selailen puhelinta, luen kirjaa, koetan saada unta. En kuitenkaan saa, koska jo aikaisemmin päivällä alkanut pääkipu on voimistunut järkyttäväksi jyskytykseksi iltaa kohti. Puoli yhdeltätoista ulko-ovi käy ja Matti tulee katsomaan, nukunko jo. Sitten hän selittää ummet ja lammet jostakin asiasta – nauramme ehkä hieman liian kovaan ääneen. Pinnasängystä alkaa kuulua epämääräistä muminaa, joka vähitellen voimistuu itkuksi. Velli ei mene kaupaksi, joten ajattelemme maitoruven taas kutiavan ja aloitamme rasvausoperaation. 

Itku jatkuu pätkittäin. Matti käy suihkussa ja minä yritän sillä aikaa rauhoittaa karjuvaa vauvaa sylissä heijaamalla ja tuttipulloa tarjoamalla.

23:20
Matti: Vähän kyllä säälittää raukka, jos sillä kutittaa, eikä voi raapia.. 
Minä: Jaa. Mua lähinnä v*tuttaa.
Matti: No hei älä nyt, turha tässä on hermostua.

23:30
Matti yrittää hyssytellä Helmiä uneen ja kävelee vauva sylissään ympäri asuntoa.

23:50
Matti: Ei tää v*ttu nuku. Voitko sää kokeilla välillä?
Minä: Joo joo. Se nukku ihan hyvin ennen ku sinä tulit tuohon ovelle läpättämään.

00:10
Matti: Enää ei kyllä niin paljoo säälitä.
Minä: Tää oli viime yönä ihan sama homma ton kutinan kanssa, yli yhteen mää sillonki valvoin.

00:20
Vedän epätoivoissani apina-soittorasian ja itku loppuu kuin loppuukin aina siksi aikaa, kunnes soitto hiljenee. Kun olemme nousseet vetämään soittorasian ehkä kymmenen kertaa, Matti tajuaa virittää apinan roikkumaan pinnasängyn reunasta niin, että sen voi todella kätevästi vetää sängystämme varpaalla. Viritelmän jälkeen itku jatkuu, koska apina ei ole tarpeeksi lähellä huutavan vauvan selkää.

00:40 
Matti: Välillä käy vaan mielessä, että miks ihmiset tekee lapsia?

00:45
Minä: Hei muuten mitenköhän se ei oo juonu tota velliä paljon yhtään? Voikoha olla ettei se tykkää siitä?
Matti: Kivi/paperi/sakset kumpi käy vaihtaan sen maitoon?
Minä: En mää jaksa nousta nyt.
Matti: Jaa. No minä käyn sitte.

00:47
Kuuluu pieni ja rauhallinen tuhina, kun Helmi tankkaa maitoa. Sen jälkeen syvä hiljaisuus.

00:50
Minä: Se oli sitte näköjään se velli. Miten se meni se juttu, että kyllä vanhemmat tuntee oman lapsensa itkusta mikä sillä on hätänä?
Matti: Niin no ketä tästä voi syyttää: mulla meni kaupassa puurot ja vellit sekasin.
Minä: Pitää varmaan antaa jollekki ne jäljelle jääneet purkit.
Matti: Ai siis hä, ootko sää tosissaan?
Minä: No ettei ne mee hukkaan?
Matti: Eihän tommosta myrkkyä voi antaa kellekään. Kunnon kusipää..

00:55
Matti: Kyllä mä muuten nyt taas muistan miksi ihmiset tekee lapsia. 
Minä: On se aika ihana. Pieni rakas. Tuu nyt kattoon. Mut oo ihan hiljaa!

Toivottavasti lapseni ei saanut ikuisia traumoja Onni-vellistä. 

Nimimerkillä katkonaiset yöunet ja supernopea sytytys. Aina ei vain onnistu. Lopussa tosin nauratti koko sähläys niin paljon, että koko rumba meinasi alkaa kokonaan alusta. Onneksi olemme Matin kanssa niin hyviä tiimityöskentelijöitä. Tämä olikin eittämättä yksi vanhemmuudemme suurista tähtihetkistä.

Jos tämä olisi tuotearvostelu, en todellakaan suosittelisi. 0/5.

Hups!

0

Helmillä oli tänään aprillipäivä. Hän ehkä käsitti homman nimen vähän väärin.

Aprillia, syö Harry Potteria, juo rairuohon multaa päälle! Ja kaada syöttötuoli olohuoneeseen. Eiku ei tarvi, mää tein ne jo.

”Voinks mä lähtä näissä?”

0

Tiedättekö sen ihmistyypin, joka vihaa lähtemistä, olipa kyse sitten kauan odotetusta mökkiviikonlopusta, kaverin häistä tai lempiartistin keikasta? Matti on juuri sellainen. Kun minä hykertelen innoissani ja mietin, miten ihanaa on välillä poistua kotoa, Matti istuu sohvalla ja miettii, onko muka ihan pakko lähteä. Olemme saaneet aika monta riitaa aikaiseksi siitä, lähdetäänkö hauskanpitoon vai jäädäänkö kotiin homehtumaan. Yleensä aina olemme kuitenkin pienen jankkaamisen ja minun marttyyriesityksen jälkeen painelleet ovesta ulos ja melkein joka kerta Matti on myöntänyt kotiin palatessamme, että kannatti lähteä.

Tänään olimme menossa kummipoikamme syntymäpäiville. Perheen naispuoliset henkilöt oli jo puettu ja puunattu, Matti taas istui sohvalla ja näpräsi puhelintaan. Kuulin takaani tuttua mutinaa hoputettuani Mattia jo neljättä kertaa. Olin juuri valitsemassa itselleni korvakoruja, kun Matti ilmestyi ovelle ja sanoi olevansa valmis – mä huokaisin helpotuksesta ja iloitsin siitä, että tällä kertaa pääsin ihmeen helpolla, eikä neuvottelutaitoja tarvinnut ottaa käyttöön lainkaan. Sitten käännyin ja näin tämän näyn:

Öö mitä?

Aino kimmastui heti: ”Ota ne pois! Ei ne oo sulle. Liian pienet. Ne on äitin! Ihan oikeesti, ota ne heti pois!” Matti ei ottanut sanoja kuuleviin korviinsa, vaan katsoi tyynen rauhallisena Ainon uutta Frozen – huurteinen seikkailu -elokuvaa ja esitti joogaavansa. Mua nauratti, mutta samalla mietin hieman peloissani, pitäisikö ehkä huolestua, kun vaatteeni näyttävät istuvan Matin päälle paremmin kuin minulle itselleni. 

Hetken päätöntä meininkiä katseltuani ja Ainon sadattelua kuunneltuani pääsimme kuitenkin matkaan ilman haaremihousuja ja vain noin puoli tuntia myöhässä. Minulla oli ylläni villapaita, jonka taskuun oli jämähtänyt pyykinpesukoneessa murentunut nenäliina ja sukat, joissa oli reikiä. Onneksi ainakin yksi seurueestamme oli pukeutunut tyylikkäästi; hän osasi myös muotibloggaajien huolettoman rennon poseeraamisen:

Ainolla on jalassaan uudet maiharit, joista mä oon (salaa) hieman kateellinen.

Synttäreillä söimme liikaa ja nauroimme paljon. Kannatti lähteä.