Elokuusta

0

Lokakuun seitsemästoista päivä minä haluan kirjoittaa elokuusta. Olisin halunnut kirjoittaa siitä jo kauan sitten, mutta aina on tullut jotakin muuta: iltaväsymys, uhmakohtaus, koulutehtävät – tiedättehän. Nyt on syysloma, hiljaisuus ja hyvä hetki. Ehkä aikakin on kullannut jo ennestään kimaltelevan kultaisia muistojani.

Elokuu. Se on aina ollut kuukausista kaunein ja haikein, minulle kaikista kahdestatoista rakkain. Ilta hämärtyy, ulkona tuoksuu makealta, sohvalla viltit eivät ole enää ainoastaan tiellä ja minä jaksan uskoa, että syksyn illat koostuvat enimmäkseen kynttilöistä, kirjoista ja lämpimästä kaakaosta. Kaikki näyttää jotenkin kauniimmalta ja toiveikkaammalta: on uusi alku, mahdollisuudet, suunnitelmat. Kalenteri vielä hetken tyhjä; olo keveän kupliva ja odottava. Viime elokuu oli kuitenkin kauneudessaan minulle vieläkin enemmän.

Kesä oli henkisesti aika rankka. Tai ei: kesä oli henkisesti aivan helvetin rankka. Kesäkuusta en muista mitään. En muista tehneeni yhtään mitään, mutta muistan ajattelleeni jatkuvasti, ettei millään ole mitään väliä. Heinäkuussa oloni oli hetkittäin parempi, mutta hyvien päivien jälkeen vajosin aina takaisin alakuloon ja itsesääliin. Eräänä heinäkuun sumuisena aamuyönä istuin yksin metsässä ja itkin ääneen; mietin, mitä tapahtuisi, jos nyt vain katoaisin. En kadonnut. Kävelin kotiin, käperryin peiton alle ja nukahdin heti.

Sitten tuli elokuu. Rakas, ihana elokuu. Ensimmäiset kaksi viikkoa vietin kesämökeillä. Ensimmäisellä mökillä olin hermoraunio, toisella mökillä ei enää itkettänyt, kolmannella – sillä kaikkein rakkaimmalla – kaikki muuttui paremmaksi. Eräänä iltana karkasin saaren päähän, istahdin sammaleen peittävälle kivelle, kastoin varpaani veteen. Kaukana kuului lokkien huuto ja rekka-autojen suhina. Pienet, vaimeat aallot löivät rantakiviin, kala kävi nappaamassa pinnalla olleen hyönteisen. Sininen sudenkorento laskeutui jalalleni, räpytteli siipiään ja lensi sitten pois. Otin itsestäni kuvan ja päätin säästää sen niihin päiviin, kun en muista minkälaista on olla onnellinen. Viikon viimeisenä päivänä kelluin pehmeässä järvessä ja mietin, mikä minun elämässäni on muka vialla, enkä siinä hetkessä löytänyt yhtäkään syytä. Lähtiessäni mökiltä pää ja kameran muistikortti oli täynnä rakkautta.

Elokuussakin itkin eräänä aamuyönä. Olin jatkoilla: kuunneltiin Hectoria, syötiin mozzarellapitsaa, puhuttiin elämästä. Kun aamu alkoi jo sarastaa, ihana Veera kaivoi esiin kitaran, istui olohuoneen lattialle ja lauloi mykistävän kauniisti. Laulun jälkeen hetkeksi ihan kaikki pysähtyi ja minä itkin hiljaa, enkä olisi halunnut kadota enää yhtään minnekään.

Oi, elokuu

0

Ihana elokuu ja sen pimenevät illat. Minun isoveli ja hänen perheensä lensivät tänne viime viikolla, ja sen jälkeen olemme eläneet yhdessä onnellisen suuressa kaaoksessa. On vauva, joka hymyilee, kun hänelle laulaa Abbaa. On 1-vuotias, joka menee selän taakse piiloon ja paljastaa piilopaikkansa kikatuksellaan, sekä 2-vuotias, joka muuttaisi pysyvästi asumaan uima-altaaseen, jos joku antaisi hänelle luvan.

Päivisin ei tarvitse keksiä juurikaan tekemistä, sillä ulko-oven aukaiseminen pihalle uima-altaan, lämmön ja suurten pihlajien ääreen riittää mainiosti. Kaikki duunailevat omia juttujaan: yksi pelaa frisbeegolfia, toinen potkii jalkapalloa, kolmas kerää kiviä ja neljäs kuskaa toisten tavaroita, joita viides sitten parhaansa mukaan koettaa etsiä mitä ihmeellisimmistä piiloista. Iltaisin nukutustaisteluiden jälkeen pelataan Trivial Pursuitia niin pitkälle yöhön, että joka kerta joku meinaa nukahtaa pystyyn. Sen jälkeen vielä vääntäydytään saunaan ja mietitään äreänä aamulla, että olisi ehkä pitänyt laittaa hieman aikaisemmin nukkumaan.

Vadelmia voi napsia suuhunsa suoraan takapihan villiintyneistä pensaista, kunhan muistaa varoa nokkosia. Pieni Simo-siili käy iltaisin kurkkimassa pihalla, olisiko joku ajatellut häntä ja tuonut tarjolle jotakin hyvää naposteltavaa. Grilliruuan, saunan ja vasta-ajetun nurmen tuoksut leijailevat ilmassa, jääkaapissa on aina kylmää juotavaa. Kaikki hymyilyttää.

Kunpa tämä kesä jatkuisi ikuisesti.

Uutta ja ihmeellistä

0

Elo neljän hengen perheenä on alkanut rauhallisesti. Olin ehtinyt maalailla piruja seinille uhmaikäisen mustasukkaisuuskohtauksista, pää punaisena huutavasta vauvasta ja rättiväsyneistä vanhemmista. Vauva on ottanut iisisti ja pysyy tyytyväisenä, kunhan tarjolla on maitoa ja lämmin syli. Aino käy välillä hellimässä vauvaa, mutta jatkaa sitten touhotustaan entiseen malliinsa. Minua ei väsytä yhtään niin paljon kuin raskausaikana, enkä pillitäkään kuin ehkä Stellan biiseille ja uutisille, joissa on eläimiä tai lapsia (ja okei – myös sille, että Ainon kuva oli saanut Instagramissa vähemmän tykkäyksiä kuin vauvan kuva..). Mattikin on pysynyt ainakin vielä toistaiseksi järjissään kolmen naisen keskellä – hän tosin kuuntelee yksinään (ja luultavasti hyvin haikeana) vanhoja biisejä yön pimeinä tunteina, kun me muut vedämme unta palloon.

Kaikki on vähän hunningolla. Valvotaan ja nukutaan liian myöhään, eikä vaihdeta yövaatteita pois ennen kuin on pakko lähteä kauppaan ostamaan lisää kokista ja juustosämpylöitä. Ulos ei tarvitse laittaa kenkiä tai housuja. Astianpesukone pyörii vasta sitten, kun pöydältä täytyy etsiä puhtaimman näköinen lasi, koska kaapissa ei ole jäljellä enää edes kaikista rumimpia astioita. Vauvan hilpeiden mutristusten lisäksi katsotaan viikossa lukematon määrä Teletappeja, Muumeja ja Sinkkuelämää. Syödään ranskalaisia, lihapiirakoita, suklaata ja kiinalaisen ravintolan take awayta. Saunotaan joka päivä, mutta silti jokaisella on likaiset varpaat.

Hunningolla olon lisäksi olen tehnyt Ainon kanssa pitsaa, pannaria ja pannacottaa. Etsinnöistä huolimatta emme ole löytäneet metsästä mustikoita. Aino on oppinut komentamaan Topia: ”itsu”, ”paikka”, ”varo!”. Eilen Topi meinasi syödä sammakon. Tänään hypittiin lätäköissä kaatosateessa, katsottiin ikkunasta salamoita ja laskettiin jyrinästä, kuinka kaukana ukkonen oli. Siivottiinkin ensimmäistä kertaa, koska äiti tuli illalla.

Elo on toistaiseksi aika rentoa – hitaasti, varmasti tässä taplaillaan. Arki on edessä, mutta ihan vielä en aio miettiä sitä. Nyt on vielä kesä ja pehmeä pää.

Tämä on kesä

0

Heinäkuussa on ollut ihan oikea kesä. On saanut lotrata aurinkorasvalla, vilvoittautua uima-altaassa ja nukkua ilman vaatteita. Aurinko on tehnyt hiuksiin raitoja ja naamaan pisamia. Nurmikolla voi tallustaa paljain varpain, rannalla hiekka tuntuu jalkojen alla melkein polttavan kuumalta.

Yhtenä aamuna itkin neuvolan jälkeen raivoissani, kiukuttelin jokaiselle vastaantulevalle ja lopulta kyllästyin äksyilyyn ja nukahdin sohvalle. Illalla ruokimme pihan siiliä ja Matti nimesi tyypin Simoksi. Toisena päivänä ostatin äidillä kaupan suurimman puhallettavan uima-altaan ja vasta vettä kantaessa tajusin, että 2000 litran allas on sittenkin aika suuri kymmenen litran ämpäreillä täytettäväksi. Noiden päivien lisäksi on ollut päiviä, jolloin on itkettänyt, naurattanut, huvittanut ja vituttanut. Välillä kaikkea samaan aikaan.

Tänään vain loikoiltiin parvekkeella ja kuljailtiin pitkin Nallikarin rantaa. Mä söin pehmiksen ennätysajassa, mutta onnistuin silti tahmaamaan käteni sulaneeseen jäätelöön. Illalla saunan jälkeen istuin pyyhkeeseen kääriytyneenä parvekkeella, katselin pääskysten lentoa ja nautin lämpimästä kesäillasta. Nyt nökötän keittiönpöydän ääressä, juon kylmää kokista ja yritän selittää Matille, miksi syötyjen herneenpalkojen kasa kasvaa niin hurjaa vauhtia. Kuuntelen Terhi Kokkosta, joka laulaa kesästä ja hölmöstä rakkaudesta. Mun hölmö rakkaus katsoo just nyt leffaa sohvalla ja syö juustosämpylää ja mä juovun siitä rakkaudesta vielä näin kolmen vuoden jälkeenkin.

Kuu möllöttää taivaalla. Ulkona tuoksuu kesä. Lintu laulaa jossain kaukana. Tämä on ehkä yksi elämäni ihanimmista päivistä. Ei siksi, että olisi tapahtunut mitään erikoista, vaan siksi, ettei tapahtunut – ja silti olin maailman onnellisin.

Huokaus ja haukotus

0

Viime aikoina mielessä on ollut enimmäkseen: väsyttää, väsyttää, väsyttää, väsyttää. Haluaisin vain nukkua. Jossakin viileässä paikassa pehmeän peiton alla, täydessä hiljaisuudessa ja pimeydessä. Vaikkapa kaksikymmentä tuntia päivässä, näin alkuun. Päiväunien aikaan olen ainoastaan iloinen, kun ulkona sataa ja tuulee, koska silloin voin nukkua ilman ikävää tunnetta siitä, että kesä menee minulta täysin ohi. En jaksaisi tehdä mitään muuta kuin nukkua tai suunnitella nukkumista.

Paitsi tänään. Aamulla heräsin auringonpaisteeseen ja olo tuntui melkein virkeältä. Nautin kesästä, mutta uhrasin silti lämpimästä säästä pari tuntia pakollisiin päiväuniin. Kävin ystäväni luona vohvelikesteillä keskustelemassa synnytyksestä ja siitä, miten kauniita Pentikin juomalasit ovatkaan. Oli niin kuuma, että sai huokaista: ”Onneksi välillä tuuleekin!” Pesin pienen pieniä vaatteita ja tunsin, kuinka stressi väheni jokaisen puhtaan pyykinpesukoneellisen myötä. Suunnittelin jopa syksyä ja tanssitunteja. Nyt valvon, eikä edes väsytä (ainakaan hirveästi).

Oli virkistävää nousta usvasta edes päiväksi. Huomenna varmaankin taas väsyttää, mutta onneksi on luvattu sadetta. Täytyy kerätä voimia ensi viikkoon, sillä sääennusteiden mukaan silloin on taas oikea kesä.

PS. No on mulla muutakin mielessä kuin väsymys. Esimerkiksi: mäoonniintäynnätätä, loppuisjo, hemmetinmaha, synnytys, synnytys, synnytys. Mutta muutama viikko menee vaikka päällään seisten. Tai nukkuessa.