Voi elämän kevät!

0

Sitä vaan, että aurinko, asvaltti, kevätkengät, välikausihaalari, sima, pajunkissat, narsissit. Koirankakka haisee, hiekka pöllyää, ulkona tulee kuuma. Tekee mieli suunnitella parvekkeen sisustusta ja googlettaa ohjeita chilin kasvatukseen. Radiossa soi biisit, jotka vielä joskus tulevaisuudessa muistuttavat kesästä 2014. Takatalvea uhmaten pakkasimme varastoon kaikki toppavaatteet, mutta villasukista en luopunut. Ajattelen ääneen aika monta kertaa päivässä: Onko meidän ikkunat olleet koko talven noin likaiset? Miten yhdeksältä illalla voi olla valoisaa? Ja mitä hemmettiä mä tein koko talven?

Niin ja tiedoksi, että jos jogurtin parasta ennen -päiväys on toukokuussa, voidaan sanoa virallisesti: kesä on lähellä.

Möhömaha, prinsessapinni, itku ja aurinko

0

Tänään oli hyvä päivä tuhlata koko aamu sohvalla kaakaomuki kourassa Serranon perhettä tuijottaen. Tilasin lapsellisen ihanat pöllölakanat, söin eiliseltä jääneet karkit ja koristin Ainon etuhiukset prinsessapinnillä. Mä puin päälleni kesähousut, enkä vahingossakaan vetänyt jalkaani villasukkia. Mietin, että jos kevään siirtyminen ja mehevät pakkaset tarkoittivat tätä parhaillaan vallitsevaa säätä, niin mikä se ongelma siis olikaan?

Itkin kahteen otteeseen, koska mikään ei koskaan mene suunnitelmien mukaan ja koska tulin niin surulliseksi rakkaan puolesta. Äiti lohdutti: ”Mutta aurinko paistaa ja kevät tulee, se on ihanaa”. Päivän mittaan asiat järjestyivät ihan itsestään, eikä suunnitelmien muutoksetkaan maailmaa kaada. Kyllä äiti aina tietää.

Kuuntelin kevään soittolistaa, joka sisältää Samuli Putroa ja Iisaa. Matti oli lisännyt listalle maailman tärkeimmän biisin. Sen, joka kuului aina sinä kesänä, kun olimme toisiimme niin ihastuneita, ettei mikään muu tuntunut miltään. ”Toinen ymmärtää jotain mitä mä en ymmärrä/ siunaus siit, en osaa kaikkee yhteen ynnätä/ kaks viatonta katsoo toisiinsa ymmällään/ hiukset sekasin, likaset kynnet molemmil”. Tirautin vielä kolmannet itkut. Voi elämä.

Helmikuu koki muodonmuutoksen

0

Jos en paremmin tietäisi, saattaisin lyödä vaikka pääni pantiksi, että elämme huhtikuuta. Aurinko paistaa, pikkukivet pyörivät asvaltilla. Lunta näkyy enää siellä täällä pieninä läntteinä, lumiukkokin on haihtunut pois. Kevättakissa tarkenee helposti, lapselle täytyy pukea kuravaatteet. Auringonvalossa leijailee pölyhiukkasia, vaikka vasta eilen siivottiin. Kalenterissa lukee päivämäärä: 25.2. Mitä *ttua?

Mä olen odottanut talvea neljä kuukautta. Olin valmistautunut mittaviin taisteluihin, joissa osallisina ovat lapsi, joka ei halua pukea kolmea villakerrosta toppahaalarin alle ja äiti, joka ei edes jaksaisi lähteä ulos. Olin kuvitellut itseni skrapaamaan auton ikkunoita kolmen kuukauden ajan joka helvetin päivä. Ostin jopa oikeasti lämpimät kengät, ettei varpaita palelisi kovillakaan pakkasilla. Muutaman päivän päästä on maaliskuu, enkä mä ole vielä kertaakaan menettänyt järkeäni koviin paukkupakkasiin. Siis mitä?!

Mutta on siinä huonotkin puolensa, että kevät tulee helmikuussa. Täytyy olla varuillaan, ettei autolla ajaessa roiskauta vesilätäköitä kävelijöiden päälle. Ei pääse hehkuttamaan lumen alta pilkahtelevaa asvalttia, koska se on näkynyt melkein koko talven. Koira on kävelylenkiltä tullessa niin rapainen, että pitkän pesunkin jälkeen uudet sohvatyynyt menevät likaisiksi. Mun aurinkolasit on hukassa. Kesä ei keväästä huolimatta tulekaan kahden kuukauden sisällä. Ja ne saakelin pölyhiukkaset.

Kaikki muu onkin sitten, parin viikon sääennusteet mukaan lukien, plussaa. Aurinko, ohuet vaatekerrokset ja kengät, joissa ei ole karvavuorta. Iloiset vastaantulijat, sininen taivas ja kevätbiisit – näin alkuun.

En valita, vaikka talvi ei ollutkaan ihan mun odotusten mukainen. Nyt mä vaan toivon, että kevät on tullut jäädäkseen. Tervetuloo!