Kevätlaulu

0

”Kulkeminen oli ollut kevyttä, sillä selkäreppu oli melkein tyhjä eikä ollut huolta mistään. Nuuskamuikkunen oli tyytyväinen metsään ja ilmaan ja itseensä. Huominen ja eilinen olivat yhtä kaukana, mutta juuri tällä hetkellä aurinko helotti koivujen välissä kirkkaan punaisena ja ilma oli vilpoinen ja leuto.

Tämä ilta on laulun ilta, ajatteli Nuuskamuikkunen. Uuden laulun, jossa on yksi osa odotusta, kaksi osaa kevätkaihoa ja loput vain hillitöntä hurmaa siitä, että saa vaeltaa, olla yksin ja viihtyä oman itsensä seurassa.”

-Tove Jansson, Kevätlaulu

Ohje menneisyydestä

0

Tänään kaivoin laatikon pohjalta kasan vanhoja piirroselokuvia. Aino kuunteli ihmeissään, kun selitin, että tämä tässä on VHS-kasetti ja tämä taas on VHS-nauhuri, suoraan viime vuosituhannelta. Laitoin kasetin nauhuriin ja painoin play-nappulaa, mutta televisiossa näkyi vain särisevä kuva. Kelasin taaksepäin, sitten eteenpäin – lisää särinää. Käytin vempelettä kiinni, mutta mitään merkittävää ei tapahtunut. Kymmenen minuuttia ähersin ja kiroilin turhautuneena mutisten, kun ei nämä saakelin vehkeet ikinä toimi. Yhtäkkiä mieleen tuli vanha kikka: kasettiin täytyy puhaltaa! Tuli ääni, mutta ei kuvaa. Sitten huokaisin, hengitin rauhallisesti sisään ja ulos, painoin lempeästi pause, sitten vielä lempeämmin play ja kuin taikaiskusta ruutuun ilmestyi mainos, jossa mainostettiin uusinta uutta elokuvaa nimeltään Toy Story. Vuosien saatossa oli päässyt unohtumaan, että nuo vekottimet eivät todellakaan toimi, jos huoneessa on yhtään kireä tunnelma. Täytyy olla ymmärtäväinen, rauhallinen ja lempeä.

Ensimmäisenä kokeilin Topi ja Tessu -elokuvaa. Mieleeni pomppasi heti traaginen muisto elokuvaan liittyen: oli syksyinen päivä ja minä katselin piirrettyä sillä aikaa, kun äiti teki ruokaa. Yhtäkkiä äidille tuli soitto, jonka jälkeen hän hätääntyi, keskeytti mitään sanomatta Topin ja Tessun ja alkoi tuijottaa itku kurkussa uutisia. Prinsessa Diana oli kuollut. Minä itkin myös, koska elokuvahetkeni niin törkeästi keskeytettiin.

Harmikseni Topi ja Tessu -elokuva ei enää pelittänyt, mutta onneksi kaikkien aikojen suosikkini Pocahontas toimi ihan samaan tapaan kuin aina ennenkin. Tuntui ihan samalta kuin ehkä vuonna 1996, paitsi että nyt minua ei kielletty juomasta kokista vanhempieni Ultima Thule -viinilasista, vaikka äiti vilkuilikin sivussa hieman huolestuneena, etten vain vahingossa räppäkäpälilläni pudota hänen arvokasta häälahjaansa. Aino huusi raivoissaan vieressä omien ohjelmiensa perään – ihan niin kuin isoveljeni Mikko aikoinaan – mutta minä en antanut periksi.

Muistin kaikki lempikohtaukseni. Lempikohtauksista kaikkein paras oli aina kuitenkin kohtaus, jossa Pocahontas jutteli kaarnamuorin kanssa. Näin vuosien jälkeen olin jo unohtanut keskustelun sisällön, mutta muistin, että pienenä kohtaus oli jotenkin salaperäisen kiehtova. Nyt viisitoista vuotta myöhemmin se oli yhä lempikohtauksista kaikkein rakkain.

”Mutta kaarnamuori, mikä on polkuni? Miten minä löydän sen?”
”Äitisi kysyi minulta aivan samaa asiaa.”
”Niinkö? Mitä vastasit?”
”Minä pyysin kuuntelemaan. Kaikkialla on henkiä, lapsi. Ne elävät maassa, vedessä, taivaalla. Jos kuuntelet, ne ohjaavat sinua.”
”Kuulen tuulen.”
”Niin, mitä se sanoo?”
”Minä en ymmärrä..”
”Que que na-to-ra, niin voit ymmärtää. Kuule sydäntäs, niin voit ymmärtää – antaudu sen valtaan, niin kuin lehti tuuleen jää.”
”Se sanoo: jotain on tulossa – outoja pilviä.”
”Kuule sydäntäs, niin voit ymmärtää.”

Yhdeksänkymmentäluvulla en ehkä vielä täysin ymmärtänyt, mutta nyt ymmärrän. Siinäpä vasta oiva muistutus ihan tavalliseen lauantaipäivään – kyllä kannatti kaivaa vanhat kasetit pois laatikosta pölyttymästä.

Fiilis tänään

0

Sateinen maanantai

Taiteilijat: Aino ja Anna

(Maanantai on ollut harmaa. Kuuntelen Apulantaa ja syön nuudeleita. Välillä on näitä päiviä.)

Kirjasto – sen muistot ja myyrät

0

Kävin eilen kirjastossa ensimmäistä kertaa neljään vuoteen. Hieman häpeillen kävelin tiskille ja pyysin kirjastotätiä katsomaan muistutusmaksuni. Ne olivat vanhentuneet, kuten kaksikymmentä vuotta vanha korttikin. Uudelle kortille korjattiin tiedot, joista kaikki muut olivat muuttuneet, paitsi syntymäaika ja nimi. En ole enää koululainen ja joo, tuo lankapuhelinnumero ei ole ollut käytössä yli kymmeneen vuoteen. 

Kirjastossa tuoksui yhä ihan samalta kuin silloin, kun hihittelimme ystäväni kanssa Ihmisen biologia -kirjalle tai kun lainasin omasta mielestäni liian vanhana vähän liian lapsellisen kirjan ja yritin olla nopea, ettei kukaan vaan huomaisi. Lehtisalista muistui mieleeni ajat, jolloin reippaana ja intoa täynnä lähdin kirjastoon lukemaan ylioppilaskirjoituksiin, mutta löysinkin itseni kerta toisensa jälkeen lukemasta monta vuotta vanhoja lehtiä ja käteen jäi ainoastaan muistiinpanovihko täynnä uusia reseptejä ja leffasuosituksia.

Tällä kertaa Ainokin oli mukana. Heti sisään päästyään hän ryntäsi suuren ja lihavan Myyrä-pehmon luokse ja huusi innoissaan: ”äiti!” Myös pikkumyy oli äiti, kun taas muumimamma oli isi (pitäisiköhän tästä nyt loukkaantua?). Kirjasto ja kaikki ihanat kirjat saivat Ainon hihkumaan – tai itseasiassa räkättämään – ja koko homma meni niin iloiseksi, että Aino antoi onnellisena haleja jopa betonipylväille. Täytyy vielä hieman hioa tuota kirjastossa käyttäytymistä, mutta aika selvää on, että Aino tykkää kirjastoista vähintään yhtä paljon kuin minäkin.

Vaikka kirjasto ei ole muuttunut, minä olen. Tällä kertaa en lainannut Bikineitä ja biisoninsarvia, vaan kolme kirjaa liittyen kasvatussosiologiaan ja yhden kirjan liittyen kasvavaan perheeseen. Yhtään häpeilemättä. Onko musta tullut vanha?

Aino ja minä kirjastossa.