Jäähyväiset

17

Minä menetin eilen rakkaan mäyräkoiraystäväni.

Eläinlääkärin odotushuoneessa purskahdin hallitsemattomaan itkuun. Tiesin, että Topi on sylissäni viimeistä kertaa. Sen pää lepäsi kättäni vasten, hengitys oli jo vaikeaa, katkonaista. Muut odotushuoneessa istuvat ihmiset painoivat päänsä alas ja käänsivät katseensa pois. Vain lattialla omaa lääkäriaikaansa odottava mustavalkoinen koira tapitti meitä uteliaana.

Kun oli meidän vuoromme, pääsimme äidin ja Topin kanssa omaan huoneeseen. Pikkuhiljaa Topi antoi sylissäni periksi. Sitten eläinlääkäri vei sen pois. Itkin samaan aikaan sekä tuota vilttiin käärittyä rakasta ystävääni että eläinlääkärin työntekijöiden myötätuntoisia katseita ja lohduttavia sanoja. Siinä viltin mutkassa oli pala minun sydäntäni ja osa perhettäni.

Tuulen tuivertaessa hautasimme Topin eläinten hautausmaalle. Se sai mukaansa jyrsityn ja antaumuksella rakastetun ankka-lelunsa. Helmi ja Aino keräsivät illalla pihalta kiviä haudalle vietäväksi. Suurin aarre, valkoinen kivi, viedään Topin muistoksi hautausmaalle heti viikonloppuna.

Vaikka tiedän, että päätös oli oikea, välillä suru tuntuu repivältä. Itku tulee samaan aikaan kuin muistot. Kun Aino oli ensimmäistä yötä kotona ja Topi luuli, että on hänen tehtävänsä pitää huolta tuosta pienestä nyytistä. Huolestunut mäyräkoira ulisi, vinkui ja ravasi ympäri taloa niin, ettei kukaan nukkunut sinä yönä. Tai kun se paimensi uivia lapsia mökkirannassa ja meni itse kunnolla uimaan vasta kun viimeinenkin lapsi oli saatu ehjänä rannalle. Tai kun se oli niin innokkaana Matin mukana kalastamassa, että lopulta jouduimme irrottamaan häsläävän kalastuskoiran huulesta perhokoukun.

Tuo karvakuono oli elämässäni 12 vuotta. Se tuli perheeseemme, kun olin pahimmassa teini-iässä. Se kiersi sylistä syliin kotibileissä, juoksi pihalla vapaana ja onnellisena, kun me teinit selvittelimme illan draamoja keskenämme terassin tuhkakupin ympärillä. Bileiden loputtua se löysi aina jonkun kainaloon sohvalle nukkumaan.

Sen pehmeään turkkiin olen itkenyt lukemattomat kyyneleet. Riidat poikaystävieni kanssa, isäni kuoleman, epäonnistumiset, yksinäisyyden tunteet ja epävarmuudet. Äitini kutsui sitä terapiakoiraksi, koska se konkoili syliin aina, jos jollakin oli paha mieli.

Viimeiset vuodet sen koti oli sekä äitini luona että meidän luonamme. Välillä tunsin pahaa mieltä siitä, että se joutui reissaamaan kahden kodin väliä. Välillä mietin itsekkäästi, etten aina jaksaisi tinkiä omista menoistani, kun Topi on meillä ja vaatii eroahdistukseensa koko ajan seuraa.

Topi ei välittänyt yhtään, jos joku ajatteli sen olevan rasittava. Se oli aina iloisena ovella vastassa tervehtimässä, kävi ensin pusuttelemassa pienimmät ihmiset ja lankesi sitten selälleen rapsutettavaksi isompien ihmisten eteen. Topi oli varma, että jokainen kotiimme saapunut vieras tuli kylään varta vasten hänen takiaan.

Kun katselin eilen kuvia Topista, huomasin, että monissa kuvissa törötti pöllämystynyt mäyräkoira, sillä tavalla vähän hölmösti kulmassa, jonkun naaman edessä, pöydän alla ruokaa kerjäämässä tai onnellisena takapiruna lasten leikeissä. Sillä oli tapana olla aina edessä niin, että sen pölkkymäiseen olemukseen oli vähällä kaatua.

Aika usein keskustelimme Matin kanssa, ettei Topin tarvitsisi nukkua likaisine tassuineen ihmisten kanssa samassa sängyssä, mutta minä en voinut kieltää, kun se tuli kuopimaan etutassullaan untuvapeittoni reunaa, käpertyi kainalooni, maiskutteli hetken ja alkoi sitten kuorsata tyytyväisenä.

Eilen painoin pääni viimeistä kertaa tuon pienen, hassun mäyräkoiran otsaa vasten. Annoin pusun kuonolle. Silittelin. Kerroin, ettei ole mitään hätää.

Nyt rinnassa tuntuu ontolta. Itkettää. Silmiä kirvelee.

Hyvää matkaa, ystävä hyvä. Kiitos, että olit.