Oppitunti reippaudesta

5

Kysyin Ylen ”Käsketkö sinäkin lastasi olemaan reipas? – Turhaa, sillä lapsesi ei ymmärrä sinua” -artikkelin innoittamana Ainolta, mitä hänen mielestään reipas-sana tarkoittaa.

Aino: Reipas tarkoittaa sitä että auttaa toisia ja kun siivoaa, niin tuo äitille tavaroita ja vie roskat roskiin.
Minä: Sä osaat kyllä tosi hienosti auttaa muita.
Aino: Niin minä osaan. Se on tosi kiva juttu. Mutta arvaa mitä, äiti?
Minä: No, mitä?
Aino: Ei aina tarvitse olla reipas. Ei kukaan voi jaksaa aina olla reipas.

Joskus ne vaan tietää.

Maailman paras lause

0

Eräänä päivänä mummolassa olimme kaikki ahtautuneet koko päiväksi samaan makuuhuoneeseen. Tanssimme, lauloimme, nauroimme, katsoimme televisiosta vanhoja lastenohjelmia. Aino luki kirjaa, Topi-koira rötkötti minun kainalossani, Matti toimi dj:nä ja Helmi katseli hymyillen meininkiä mummon sylistä.

Yhtäkkiä Aino nosti katseensa kirjasta ja sanoi jotakin. En saanut heti selvää Ainon sanoista, joten kysyin: ”Mitä sä Aino sanoit?”

Aino hymyili kainosti ja sanoi uudelleen. ”Kaikki täällä. Aino unnellinen.”

Halasin pientä kultaani ja ajattelin: voi rakas, niin minäkin! Eikä siihen tarvita yhtään mitään muuta kuin se, että ympärillä on kourallinen rakkaita.

Jostakin syystä mä olen alkanut uskoa tähdenlentoihin.

Onnellinen oivallus

0

Saunottiin eilen Ainon kanssa ihan kahdestaan, tyttöjen kesken. Oli saunalimua, eukalyptustuoksua, laudeliinat ja hedelmiltä tuoksuvaa saippuaa. Keskusteltiin siitä, mitä kaikkea talvella voikaan tehdä ja siitä, että kummankin pitäisi käydä kampaajalla – on nimittäin unohtunut harjata hiukset, eikä päästä sojottava yksinäinen rasta ole kovinkaan kaunis näky.

Että siinä me sitten vain oltiin ihan muina naisina, niin kuin oltaisiin aina oltu. Äiti ja tytär. Tytär, jonka kanssa voikin yhtäkkiä saunoa, leipoa pannukakkua ja käydä ravintolassa syömässä. Tytär, joka shoppaillessa valitsee itse uuden neuletakkinsa värin ja pussilakanoidensa kuosin. Tytär, joka muistuttaa takapenkiltä, että kaupasta ei sitten osteta karkkia. Tytär, joka ihastelee uutta räsymattoa haltioissaan äitinsä kanssa yhteen ääneen.

Siinä saunoessa mä yhtäkkiä oivalsin, että juuri tätähän mä olen koko ajan odottanut. Sitä, että voidaan tehdä yhdessä oikeita asioita. Puuhailla ja pelata. Jutella ja vitsailla. Luoda yhteisiä muistoja ja perinteitä. Tehdä asioita niin kuin me aina tehdään ja miten meillä on tapana. 

Kunnes Aino keskeytti ajatukseni huudahtamalla: ”lissää löylyä!” Ihan selvästi mun tyttö.

Kun ei ole mitään tekemistä, tyttären kanssa voi ottaa vaikka hassuja yhteisselfieitä.

Perjantai-illan huumaa

0

On perjantai. Minä valmistaudun iltaa varten: käyn suihkussa ja pähkäilen, mitkä vaatteet olisivat tilaisuuteen sopivat. Matti miettii valmistautuessaan, että tänään ei ehkä viitsi laittaa Eräkoiran bändipaitaa, jossa lukee ”FUCK MÄTÄKUU”. Pakkailen vauvan tavaroita kangaskassiin ja tuulettelen, koska on viikonloppu ja pitkästä, pitkästä aikaa erilainen ilta ainaisten koti-iltojen sijaan.

Valmistautumisen jälkeen lähdemme jännittyneinä viettämään perjantai-iltaa. HopLoppiin! (Emme siis suinkaan menneet Matin kanssa kahdestaan, vaan tällä kertaa Ainokin oli perjantai-illan riennoissa mukana.) Enpä ole ennen nähnyt moista paikkaa. Kun viisivuotiaana iltarukouksen jälkeen mietin, minkähänlainen paikka se taivas onkaan, kuvittelin sen juuri tuollaiseksi. Kaikki maailman värit. Isoja, mutkikkaita liukumäkiä. Valtavia pomppulinnoja. Kokonainen kiipeilymaailma. Jäätelöbaari, jäähilejuomaa, pelejä ja trampoliineja. Ilonkiljahduksista päätellen paikka oli myös muutaman muun viisivuotiaan ja ainakin yhden kaksivuotiaan taivas.

Minullakin oli hauskaa. Ei tarvinnut ajatella mitään, sillä oikeastaan omia ajatuksiaan ei olisi edes kuullut siinä metelissä. Saattoi kiivetä pelkäämättä putoamista, sillä tuossa paikassa pudotus oli aina pehmeä. Liukumäet hirvittivät, mutta pienen harkinnan jälkeen keräsin rohkeuteni ja laskin syöksyllä alas silmät kiinni. Hoplopissa en kuitenkaan tuntenut itseäni kovinkaan nuoreksi yrittäessäni könytä kuusivuotiaista koostuvan rymyjengin alta äkkiä pois, etten tulisi täysin jyrätyksi.

Aino sai pitkästä aikaa täyden huomion niin minulta kuin Matiltakin. Kun Kelmi-vauva oli mummon hoivissa, ei leikkejä täytynyt keskeyttää kertaakaan toisen vaipanvaihdon, ruokailun tai akuutin sylitarpeen vuoksi. Ainoa ongelma oli se, ettemme meinanneet pysyä liian nopean ja ketterän lapsemme perässä, vaan roikuimme hänen mukanaan ja voivottelimme toisillemme sitä, miten paljon parempi kunto ja kestävämpi selkä meilläkin oli joskus viisitoista vuotta sitten.

Aino ei olisi millään malttanut lähteä kotiin nukkumaan. Kun iltapalapöydässä kysyin: ”Oliks kiva päivä?”, vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: ”Ei.” Pitääpä mennä toistekin!

Ihana, ihana pikkutyttö

0

Katseltiin eilen yömyöhään Matin kanssa vanhoja valokuvia, joissa pääosassa oli pieni vauva nimeltään Aino. Nyt se meidän pikkuvauva on kaksivuotias. Päivittäin ihmettelen, miten ne pienen pienet jalat ovat kasvaneet jo noin suuriksi, mistä nuo kiharat yhtäkkiä muka ilmestyivät ja mistä se oikein repii nuo oudot läpät?

Tuntuu, että ihan vasta tuskailin sitä, etten varmasti ikinä opi kutsumaan itseäni äidiksi. Ihan vasta kuvittelin, että vauva-aika kestää ikuisuuden. Olin epävarma ja kyselin äidiltä kaikesta mahdollisesta: ”onko normaalia?” Silloin oli niin vaikeaa kuvitella, että siitä pienestä rääpäleestä kasvaa joskus puhuva ja ajatteleva ihminen, joka sanoo mielipiteensä silloinkin, kun sitä ei häneltä kysytä.

Kaksivuotiaan kanssa voi jo keskustella ja tehdä kompromisseja. Päiväunien jälkeen mennään uimaan, muumeja saa katsoa vasta sitten kun on syöty, hampaat täytyy pestä, koska muuten iskee hammaspeikko. Joskus hän uskoo, usein ei. Kaksivuotias päättää itse, pukeeko hän päälleen vaaleanpunaisen röyhelömekon vai äidin valitseman hupparin. Yleensä hän tietää varsin hyvin mitä haluaa, mutta suuttuu, jos joku viitsii kieltää häntä. Kaksivuotiaan on vaikeaa ymmärtää, miksi muka ei saisi piirtää enon kirjaan, miksi tapetteja ei saa repiä ja minkä ihmeen takia yöllä pitää nukkua? Hän tietää, että vauvaa täytyy silittää nätisti ja antaa pusu ihan varovasti, mutta hän tietää myös, että aikuiset saa helisemään lyömällä serkkupoikaa pari kertaa leikkiautolla kupoliin.

Kahden vuoden aikana minustakin on kasvanut äiti. Aino on kasvattanut minusta kärsivällisemmän, epäitsekkäämmän ja vastuullisemman ihmisen. Enää en voi olla ihan niin laiska kuin ennen. Ja kun ennen kiipeilin itse sillankaiteella, nykyään käsken huolestuneena ystävääni tulemaan nyt alas sieltä niinku olis jo! Välillä muistutan niin paljon omaa äitiäni, että melkein hävettää. Käytän samoja kuluneita fraaseja, valitan samoista asioista, kirjoitan kaiken ylös ja räpsin kuvia lapsistani mitä oudoimmissa tilanteissa.

Tämä kaksi vuotta on ollut elämäni parasta aikaa. Aika raskastakin välillä, mutta ihan mahtavaa silti. Omituista, hauskaa, uutta ja ihmeellistä. Ja minä olen niin ylpeä omasta kaksivuotiaastani. Siitä, että hän ei aina suostu kaikkeen, mitä hänelle ehdotetaan. Siitä, että hän hoitaa vauvaa hellästi ja varoen. Siitä, että hänellä on niin hulvattoman hauskat jutut.

Mä olen aika varma, että me olemme onnistuneet tämän kahden vuoden aikana tekemään ainakin jotakin oikein, sillä lastenhuoneessa kikattaa tälläkin hetkellä aika onnelliselta vaikuttava pikkutyttö.