Helmi kyytsää

0

Tänään olisin halunnut vastata kommentteihin, kertoa kivoista sattumuksista ja jakaa ehkä jonkun kauniin kuvan, mutta en jaksa, koska kesäaika sekoitti lapsieni unirytmit ja nyt minua vähän väsyttää. Sen sijaan jaan videon pienestä rääpälevauvastani, joka just eilen näki päivänvalon ja tuhisi vieressäni sairaalan kolkolla sängyllä. Vai oliko se kuukausi sitten? No mutta, kuitenkin.

Huomenna ostan lastenhuoneeseen pimennysverhon. Hyvää yötä.

”Kato nyt miten HIENO!”

0

Kaikkihan varmasti tietävät, että joskus vanhemmilla tulee ihan vahingossa hieman liioiteltua pienten kullannuppujensa taitoja. Olen itse pistänyt merkille, että esimerkiksi lasten piirustuksia arvioitaessa vanhempien arvostelukykyyn ei ehkä voi täysin luottaa. Olen nähnyt kymmeniä teoksia, jotka esittävät milloin puuta, milloin autoa, ja jotka taiteilijoiden vanhempien mielestä ovat olleet suorastaan mestarillisia. Minusta ne ovat näyttäneet lähinnä siltä, että taiteilija on turhautunut ja sutannut raivon vallassa koko paperin täyteen epämääräistä siksakkia.

Eilen Aino piirsi ensimmäistä kertaa elämässään ihmisen. Ihmisellä oli silmät, nenä ja suu, sekä tuulessa upeasti hulmuava tukka. Piirros oli hienoin näkemäni asia ja aion ehdottomasti kehystää sen ehkä kultaisiin kehyksiin ja laittaa paraatipaikalle makuuhuoneemme seinälle.

Katsokaa nyt, miten käsittämättömällä varmuudella tehty taideteos, jonka nimi on ”Poika”:

”Aino, teiksää ihmisen! Teiksää ite ton ihmisen? Hieno! Aivan mahtava taideteos. Nyt kyllä käydään näyttämässä isille. Käy herättämässä isi, mää otan tästä sillä aikaa kuvan ja laitan mummolle. Tai tuuppa eka tänne nii mää annan sulle halin!”

Mutta kuulkaas: kokemukseni mukaan taitojen liioittelu ei olekaan ainoastaan vanhempien oikeus, vaan myös lapset liioittelevat vanhempiensa tekemisiä. Ainon mielestä minä olen aika hyvä laulamaan, Matti taas on maailman paras kitaransoittaja. Epäilen, ettei Ainon näkemys ole välttämättä täysin objektiivinen.

Ihan oma lukunsa ovat mun ja Ainon maalaustuokiot. Yleensä keskityn piirtämään erilaisia kiekuroita, jotka eivät yritä esittää yhtään mitään; joskus vallan heittäydyn ja teen värikokeiluja tai painan paperille sormenjälkiäni. Aino maalaa aina jotakin uutta, hienoa ja kaunista – tietenkin.

Viime kerralla minä päätin ylittää rajani ja maalasin kesäisen maisemakuvan. Siitä tuli tällainen:

Ainon mielestä se oli aivan ihana. Vaikutti siltä, että se oli kaikista kaunein maalaus, jonka hän oli eläessään nähnyt. Tietysti hän halusi näyttää sen heti isille ja tietysti hän kaivoi sen laatikosta esitelläkseen ylpeänä äitinsä maalaamaa maisemaa mummon ja papan tullessa kylään. ”Katsokaa, miten hieno! Aivan ihana! Äiti teki sen, äiti maalasi. Upea! Siinä on kukka ja aurinko. Pitää pistää seinälle. Eikö ookki ihana? Hyvä äiti!” 

Jostakin syystä kaikki, joille maalaukseni on esitelty, ovat vaikuttaneet hieman kiusaantuneilta. Jostakin syystä en ole kuullut ylistäviä sanoja keneltäkään muulta kuin Ainolta; Matti ainoastaan katsoi minua hieman säälien ja taputti olkapäälle, mummo ja pappa taas repesivät nauramaan. En ymmärrä. Minä tiedän, että lasten suusta totuus tulee. Aina. 

Jään innolla odottelemaan, että Gigi tulee tarjoamaan minulle Olipahan taas..-blogiinsa vieraskirjoittajan paikkaa. Tästä ei ole suunta kuin ylöspäin!

Kesälomahaaveita

0

Juteltiin Ainon kanssa illalla saunassa siitä, mitä kaikkea tehtäisiin kesällä. Silloin ainakin ajellaan moottoriveneellä, etsitään eri värisiä kukkia, lasketaan liukumäkeä ja syödään jäätelöä riippukeinussa. 

Minä kerroin, että mökillä voi käydä rantasaunassa, juoda saunan jälkeen pillimehua laiturin nokassa ja mikä kaikkein parasta: silloin voi juosta saunasta höyryävänä suoraan järveen uimaan ja loikkia pitkin askelin takaisin saunaan, kun huulet alkavat sinertää. Rantasauna kuulosti Ainon mielestä niin hyvältä, että se ei voinut millään olla totta. Hän ei voinut käsittää, että mökillä voi tehdä kaikkia maailman lempiasioita samaan aikaan. Rantasaunan mainitsemisen jälkeen enää mikään kesäaktiviteetti ei saanut aikaan samanlaista tunnereaktiota ja loppuaika löylyissä sujuikin hiljaisen haaveilevissa tunnelmissa. ”Kesällä mennään kyllä mökille”, sanoi Aino viimein päättäväisesti suihkussa. Lupasin. 

On hauskaa, että 2,5-vuotiaalla ja 23-vuotiaalla on elämässä ihan samat haaveet: voi kunpa olisi jo kesä ja rantasauna ja kylmä juotava laiturilla. Emme malttaisi odottaa.

Apinaorkesterimme

0

Lapsen suusta totuus tulee, kas tässä:

Aino: ”Hei äiti, sää oot apina.”
Minä: ”Aha?”
Aino: ”Kepa on pikkuapina.”
Minä: ”Jaahas. No mikä sää sitten oot?”
Aino: ”Minä oon iso tyttö pelkästään.”
Minä: ”Entäs isi?”
Aino: ”Isi on hippi!”

Että tervetuloa vaan meidän kommuuniin vierailemaan! 

”Voinks mä lähtä näissä?”

0

Tiedättekö sen ihmistyypin, joka vihaa lähtemistä, olipa kyse sitten kauan odotetusta mökkiviikonlopusta, kaverin häistä tai lempiartistin keikasta? Matti on juuri sellainen. Kun minä hykertelen innoissani ja mietin, miten ihanaa on välillä poistua kotoa, Matti istuu sohvalla ja miettii, onko muka ihan pakko lähteä. Olemme saaneet aika monta riitaa aikaiseksi siitä, lähdetäänkö hauskanpitoon vai jäädäänkö kotiin homehtumaan. Yleensä aina olemme kuitenkin pienen jankkaamisen ja minun marttyyriesityksen jälkeen painelleet ovesta ulos ja melkein joka kerta Matti on myöntänyt kotiin palatessamme, että kannatti lähteä.

Tänään olimme menossa kummipoikamme syntymäpäiville. Perheen naispuoliset henkilöt oli jo puettu ja puunattu, Matti taas istui sohvalla ja näpräsi puhelintaan. Kuulin takaani tuttua mutinaa hoputettuani Mattia jo neljättä kertaa. Olin juuri valitsemassa itselleni korvakoruja, kun Matti ilmestyi ovelle ja sanoi olevansa valmis – mä huokaisin helpotuksesta ja iloitsin siitä, että tällä kertaa pääsin ihmeen helpolla, eikä neuvottelutaitoja tarvinnut ottaa käyttöön lainkaan. Sitten käännyin ja näin tämän näyn:

Öö mitä?

Aino kimmastui heti: ”Ota ne pois! Ei ne oo sulle. Liian pienet. Ne on äitin! Ihan oikeesti, ota ne heti pois!” Matti ei ottanut sanoja kuuleviin korviinsa, vaan katsoi tyynen rauhallisena Ainon uutta Frozen – huurteinen seikkailu -elokuvaa ja esitti joogaavansa. Mua nauratti, mutta samalla mietin hieman peloissani, pitäisikö ehkä huolestua, kun vaatteeni näyttävät istuvan Matin päälle paremmin kuin minulle itselleni. 

Hetken päätöntä meininkiä katseltuani ja Ainon sadattelua kuunneltuani pääsimme kuitenkin matkaan ilman haaremihousuja ja vain noin puoli tuntia myöhässä. Minulla oli ylläni villapaita, jonka taskuun oli jämähtänyt pyykinpesukoneessa murentunut nenäliina ja sukat, joissa oli reikiä. Onneksi ainakin yksi seurueestamme oli pukeutunut tyylikkäästi; hän osasi myös muotibloggaajien huolettoman rennon poseeraamisen:

Ainolla on jalassaan uudet maiharit, joista mä oon (salaa) hieman kateellinen.

Synttäreillä söimme liikaa ja nauroimme paljon. Kannatti lähteä.