Nostalgiaa ja loppulysähdys

4

Täytin tänään 28 vuotta. Ohi on ajat, jolloin kaverit kilpailivat siitä, kuka ehtii onnittelemaan Facebookissa ensimmäisenä keskiyön jälkeen. Eikä se oikeastaan haittaa, koska siinä vaiheessa yötä olin jo itsekin sikeässä unessa. Heti aamuseitsemältä sain onnitteluviestejä ystäviltäni. Onnitteluiden lomassa oli psykologisia päätelmiä ja kysymyksiä: miltä nyt tuntuu (flunssaiselta), miten meinaat juhlistaa (istumalla tutkimus- ja kehittämistoiminnan tunnilla kuuntelemassa luentoa semioottisesta analyysista).

Aina välillä mietin, olenko menossa elämässäni oikeaan suuntaan. Olenko itselleni rehellinen? Olenko muuttunut tylsäksi ja tasaiseksi? Ja sitten mietin, mitä hirveän valikoiva 15-vuotias tai kriisissä oleva 18-vuotias Anna minusta ajattelisi. Joka kerta olen nähnyt ajatuksissani menneisyyden Annan, joka ei olisi ikinä uskonut, että tulevaisuudessa voikin olla niin paljon kaikkea hyvää. Että voi olla perhe, jossa kaikilla on hyvä ja turvallinen olla. Voi olla työ, jossa yhtenä tehtävänä on kuvata mahdollisimman hullunkurisia videoita tai haastatella ihmisiä mitä kummallisimmista asioista. Tai opiskelu, jonka lopputyönä voi mennä ystävän kanssa mökille kuvaamaan dokumenttia koulun rahalla.

Aivan varmasti sekä 15-vuotias että 18-vuotias Anna jaksaisi kuunnella vanhemman versionsa kuulumisia, kunhan skeittiparkilta tai Onnelan kasaripuolen pöydillä tanssimisiltaan ehtisi. Tosin olen aika varma, että menneisyyden Anna mainitsisi aika nopeasti, että hammastahnatahrat lavuaarissa, koirankarvat lakanoissa tai karaokea laulava naapuri ei ole niin paha asia kuin 28-vuotias Anna luulee.

Tänä syksynä olen nostalgisoinut nuoruuttani jopa aikaisempaa enemmän.

Aloitan jokaisen aamuni kuuntelemalla soittolistaa, jonka nimi on ”ysillä”. (Ennen kuuntelin rikospodcasteja, mutta sitten masennuin ja järkytyin kurjista ihmiskohtaloista niin, että minun piti laittaa ne itseltäni jäähylle.) Suhtautumiseni soittolistaani on outo. Samaan aikaan tunnen taas kaikki ne ihanat, uudet, hämmentävät tunteet, joita 15-vuotiaana kaikkitietävänä hupparityttönä tunsin. Mutta toisaalta ymmärrän biisit paremmin nyt ja olen jopa vähän järkyttynyt (en kuitenkaan niin paljon, että soittolistakin pitäisi laittaa jäähylle). Voisin kuitenkin kirjoittaa vaikka kirjan kaikesta siitä, mikä biiseissä mättää. Osa biiseistä kuulostaa yksinäisten, eksyneiden, päihdeongelmaisten ja elämänhallinnaltaan ontuvien miesten kirjoittamilta. Sanat ovat täynnä vihaa, sovinismia, typerän käytöksen puolustelua, lapsellisia mielipiteitä, kirosanoja ja katkeruutta. Ja samalla ymmärrän, että minun pitäisi vain relata ja nauttia eikä analysoida niin vimmatusti kaikkea kuulemaani.

Lopetan jokaisen päiväni lukemalla Harry Potteria. Kesken oppitunnin, työpäivän tai kauppareissun koko kehooni leviää lämmin tunne, kun vain ajattelen sitä hetkeä illalla ennen nukkumaanmenoa, jolloin kaivaudun untuvapeittoon, asettelen pääni alle suuren tyynyn ja avaan kirjan Tylypahkan maailmaan. Ja kun en jaksaisi näpyttää tietokoneella koulutehtäviä tai kirjoittaa tunnilla muistiinpanoja, mietin Ronia, Harrya ja etenkin Hermionea Rohkelikon oleskeluhuoneessa, punaisissa nojatuoleissa takkatulen ääressä kirjoittamassa pergamenteille Kalkaroksen tai McGarmiwan määräämiä tutkielmia. V.I.P-kokeet, öh, ei kun valmistuminen tulossa, pakko jaksaa!

Kaiken tämän nostalgisoinnin jälkeen haluan sanoa, että 28 vuotta tuntuu ihan mun iältä. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni on jopa pieniä hetkiä, jolloin tunnen olevani oikeasti aikuinen. Sanoin eilen ystävälleni, että olen vanhentunut vuodessa ihan hirveästi. Tuntuu siltä, että olen vasta nyt päästämässä irti siitä, mitä olin 15 tai 10 vuotta sitten (paitsi musiikista ja kirjallisuudesta, niistä en kuitenkaan).

Tämän ikäisenä tunnen olevani kuin joogan loppurentoutuksessa, kun lopetan pinnistelyn, lysähdän ja päästän naamanikin valahtamaan. Se on jollakin tavalla säälittävä tunne. Että tällainenkö mä oikeasti olen: posket roikkuu, silmät pysyy auki vain puolittain, huulet vääntyy oudosti alaspäin. Ja sitten kuitenkaan ei yhtään säälittävää, vaan pelkästään ihanaa, vapauttavaa ja rentouttavaa. On ihmeellisen mukavaa päästää irti ja antaa itseni vain olla.

 

27 ja 2.0

10

Täytän tänään 27 vuotta.

Tämä on siis paras mahdollinen päivä aloittaa blogin kirjoittaminen. Tai jatkaa vanhaa, levälleen jäänyttä ja mammablogin leimaa kantanutta blogiani. Viimeistään 27-vuotiaana on myös aika muuttaa pois tutusta ja turvallisesta, ihan omaan osoitteeseen. Uusi sivuni on vielä kesken, mutta kuten naistenlehdissä ja kaikissa lukemissani selfhelp-kirjoissa sanotaan: me kaikki olemme aina vähän keskeneräisiä.

Jos olet lukenut kirjoituksiani aikaisemmin, voit ehkä skipata seuraavat kappaleet.

Olen Anna, kahden tyttären äiti. Puoliso. Kuopus. Ystävä. Opiskelija.

Kirjoitan tätä tekstiä pimeässä kodissamme, keittiönpöydän ääressä, selkä kyyryssä. Kuuntelen Yonaa, Pyhimystä, Paprua ja Ghostia.

Luin juuri blogini ensimmäisen tekstin, jonka olen kirjoittanut lähes kuusi vuotta sitten, 21-vuotiaana. Olen yhä aika samanlainen. En osaa valehdella, valvon liian pitkään, rakastan pimeyttä, mietiskelen ja muistelen vanhoja asioita liikaakin. Toisaalta kuudessa vuodessa olen oppinut pitämään small talkista, vaikka intoudunkin usein kertomaan tuntemattomille ihmisille itsestäni asioita, joita he eivät luultavasti haluaisi tietää.

Uskon yhä, että ihmisen googlettamat asiat kertovat hänestä enemmän kuin hän itse haluaisi kertoakaan. Eilen googletin ”paljonko sinulla on opintolainaa”, ”yksityisyrittäjä ruotsiksi”, ”murha.info Volkan Ünsal” ja ”jumpsuit”.

Tyttäreni mielestä syntymäpäivinä juhlitaan sitä, että on saanut syntyä tähän maailmaan.

Tavallaan haluaisin juhlia syntymäpäiviäni, mutta omien juhlien järjestäminen on jotenkin noloa. Jossakin vaiheessa ajattelin pitäväni rock-aiheiset teemabileet, joissa juodaan viskiä, pukeudutaan mustiin ja kuunnellaan musiikkia niin kovalla, että takaraivossa jyskyttää pelko, soittaako joku naapureista poliiseille. En jaksanut järjestää mitään. Sen sijaan pyöräilin lasten kanssa kolmen kilometrin päähän suureen leikkipuistoon ja takaisin, leivoin paholaisen piirakkaa ja olin loppuillan täysin väsynyt ponnisteluideni takia. Illalla istuin sängyllä ja valitin Matille, kun naapurit hyppivät yläkerrassa tasajalkaa ja kuuntelivat musiikkia liian kovalla.

Olen siis nykyään vähän tylsä. En vielä vanha, mutta tylsä.

Yhä edelleen puhun enemmän kuin teen. Unohdun lounastauolle ruokalaan tai luennon jälkeen autoon puhumaan tunnelukoista, kaupan pihalle tai leikkipuiston reunalle keskustelemaan tulevaisuudesta. Olen kiinnostunut maailmasta ja ihmisistä. Tai siis olen ihan liian utelias ihminen, joka haluaisi tonkia kaiken mahdollisen tiedon, minkä käsiinsä voi saada. Matin mielestä se on outoa, minun mielestäni se on ”yksi toimittajan tärkeimpiä ominaisuuksia”, vaikka tiedänkin, että kyllä se on myös vähän outoa.

Olisi mukavaa tehdä tästä lennokas teksti, jossa kerron ainoastaan, kuinka herkkä ja empaattinen, maailmasta loputtoman utelias ja kaikesta kiinnostanut tyyppi olen, mutta en viitsi, koska olen välillä myös ihan hirveä ihminen.

Huonoina päivinäni olen kateellinen, katkera, armoton, arvosteleva, välinpitämätön. Ja aina kun en muista syödä, olen kamalan vihainen. Kävelen kauppaan käsi nyrkissä ja vannon mielessäni, että jos joku tulee valittamaan minulle jostakin, sanon ”mitä helvettiä sinä tiedät mistään” tai ”haista sinä kuule pitkä vittu”, mutta kun olen syönyt, tajuan, etteivät ihmiset yleensä tule valittamaan mistään vastaan käveleville, tuntemattomille ihmisille.

Kirjoitan taas. Tuntuu omituiselta ja vapauttavalta. Ja nololta (koska maailmassa on paljon tärkeämpiä asioita kuin minun ajatukseni ja itsestä kirjoittaminen on narsistista ja lapsellista eikä kukaan jumalauta enää vuonna 2018 edes lue blogeja). En välitä.

Nähdään!

Matin mielestä näyttää siltä kuin olisin tässä kuvassa krapulassa, silmät sirrillään, kahvikuppi kädessä paskahuussiin menossa. Oikeasti olen menossa vastaheränneenä aamu-uinnille, minulle on kädessä kaakaomuki ja käskin Matin ottaa minusta kuvan, koska ajattelin näyttäväni onnelliselta mökkihöperöltä.

Mutta olen sitä mieltä, että jokainen katsoo kuvaa omalla tavallaan ja jokaisen tulkinta on oikea.

 

Kymmenen asiaa, jotka aion toteuttaa

0

Olen jo vähän aikaa ajatellut tekeväni bucket listin: listan asioista, jotka haluaisin palavasti tehdä elämäni aikana. Yhtenä iltana olin jo aikeissa alkaa rustaamaan asioita ylös, mutta sitten tuli jotakin, joka keskeytti ajatukseni ja rustaaminen unohtui. Sitten Trendi haastoi bloggaajat kertomaan unelmistaan ja minä sain uuden innostuksen tarttua toimeen.

Päähäni on iskostunut ajatus siitä, että unelmat ovat unelmia, eivätkä kaikki unelmat tietenkään voi toteutua. Tästä ajatuksesta johtuen ajattelen usein, etten voi sanoa varmasti, mitä asioita aion tehdä; ajattelen, että on olemassa vain asioita, joita haluaisin tehdä. Mutta nyt, ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni, listaan kymmenen asiaa, jotka ihan oikeasti aion toteuttaa. Tai ainakin yritän toteuttaa ne ihan viimeiseen hengenvetoon asti.

Tässä siis kymmenen asiaa, jotka eilen saunanlauteilla makoillessani suunnittelin tekeväni:

1. Matkustan Aasiaan. Vaellan reppu selässä, yövyn bungaloweissa, otan valokuvia turkoosista merestä ja punaisista auringonlaskuista.

2. Ostan ikioman kodin. Tai siis ostan kodin pankkilainalla, jos en sitten voita lotossa. Sellaisen kodin, joka on lämmin ja ihana, maailman paras paikka olla.

3. Kirjoitan kirjan. Ja artikkelin lehteen – edes yhden!

4. Opettelen ratsastamaan hevosella. Olisin halunnut käydä ratsastustunneilla jo pienenä, mutta aina jokin – raha tai aika – tuli muka esteeksi.

5. Suoritan sukelluskurssin. Unelmissani sukeltelen kirkkaassa ja lämpimässä meressä pienten, värikkäiden kalojen seassa.

6. Opettelen ompelemaan vaatteita itse. Esimerkiksi kukkahameen!

7. Maistan sushia. En ole vieläkään maistanut! (Mä olen aina myöhässä näiden trendiruokien kanssa: avokadopastaakin kokkailtiin ensimmäistä kertaa ehkä kuukausi sitten.)

8. Yritän oppia nauttimaan juoksemisesta. Juoksuharrastus on lopahtanut aina heti alkuun, mutta jonakin päivänä aloitan sen, enkä enää lopeta. Toivottavasti pian.

9. Kävelen Karhunkierroksen.

10. Astun ulos mukavuusalueeltani. Sanon useammin ”kyllä”, kun joku ehdottaa jotakin, mikä pelottaa minua. Opettelen haastamaan itseäni niin, ettei elämäni ikinä muuttuisi yksitoikkoiseksi ja tasaiseksi puuroksi. Ehkä vielä joskus uskallan empimättä hypätä tuntemattomaan ja luottaa, että joku ottaa kiinni. Mutta en tänään, en vielä tänään.

Minä nyt

0

Minulla oli eilen syntymäpäivä – tasan kello 12:00 syntymästäni tuli kuluneeksi kaksikymmentäkolme vuotta. Näin synttäreiden aikoihin huomaan miettiväni usein, minkälainen minä olen? Mitä vuodessa on edes tapahtunut? Olenko minä muka muuttunut? Ja miksi minusta ei tunnu, että olisin vanhentunut viimeisen kahdeksan vuoden aikana lainkaan?

Kahden pienen lapsen äitinä ajattelee itsensä usein ainoastaan äidiksi, ruuanlaittajaksi, pyykinpesijäksi, lohduttajaksi, vaipanvaihtajaksi, iltasadunlukijaksi. Lisää kuvia pelkästään lapsistaan ja kirjoittaa statukseen omien juttujensa sijaan siitä, mitä hassua lapsi onkaan taas tokaissut.

Mutta olen minä 23-vuotiaana aika paljon muutakin kuin äiti. Mietiskelijä, fiilistelijä, vanhojen muistelija. Heikkoja hetkiä lukuunottamatta optimistinen ihan kaikkea kohtaan. Välillä äkäpussi ja jääräpää, mutta suurimman osan ajasta aika harmiton. Innostuessani jostakin ilmoitan siitä nopeasti ystävilleni ja äidille. Vitsailen asioista, joista ei saisi, mutta en aina ymmärrä vitsejä, joiden kuuluisi olla hauskoja. Joskus en saa sanaa suustani, joskus puhun liikaa ja aivan liian nopeasti.

Lempivärini on oranssi, eli ruska. Kun lapset nukkuvat, minä kuuntelen musiikkia, syön salaa herkkuja, kikatan Matin jutuille ja laajennan maailmankuvaani lukemalla Vauva.fi:n keskustelupalstaa tai Oulun puskaradio-ryhmää Facebookissa.

Haihattelen ja unelmoin. Unelmoin lautalattiasta, reppureissusta Aasiaan ja siitä, että yhteen pötköön nukuttu yö olisi ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Unelmoin siitä, että voisin kirjoittaa ammatikseni ja siitä, että uusissa sosiaalisissa tilanteissa olisin aina vain rento ja sulava, enkä ollenkaan varautunut ja hiljainen.

Juuri nyt kuuntelen Asaa ja syön eilistä synttärikakkua. Illalla kömmin Matin kainaloon katsomaan telkkaria, jos Helmi päättää antaa siihen mahdollisuuden. Huomenna aion tanssia jalkani kipeiksi ja juoda lonkeroa, johon saa laittaa jäitä.

Matti kertoi, että Uuno Turhapuron mukaan nainen on parhaimmillaan 23-vuotiaana ja sen jälkeen alkaa alamäki. Mikäpä siinä. Ensi vuonna Vesku Loirin touhut onkin sitten jo ihan menneen talven lumia.

Moikat menneisyyteen

0

Trendi kysyi, minkälaisia neuvoja ihmiset haluaisivat antaa kymmenen vuotta nuoremmalle minälleen. Mä päätinkin antaa neuvoni 15-vuotiaalle Annalle, koska silloin jos joskus olisin kaivannut niitä aika paljon. Siispä Anna kahdeksan vuotta sitten, tässä muutama terveinen sinne menneisyyteen:

  • Sä tulet vielä löytämään oikeasti sulle sopivan poikaystävän. Parin virhearvion jälkeen jopa sellaisen, joka täyttää ”unelmieni mies” -listan kaikki tärkeimmät ominaisuudet.
  • Kotiintuloajat ovat oikeasti ihan jees (ja pikku vinkki: sun äiti ei ehkä ole niin hölmö, että uskoisi ”myöhästyin bussista” -tekosyyn joka ikinen viikonloppu).
  • Syö paljon karkkia, koska joskus koittaa aika, jolloin et voikaan syödä loputtomasti lihoamatta. Ja ei, sä et todellakaan ole läski.
  • Sun äiti ja iskä ei ole ollenkaan niin perseestä kuin luulet heidän olevan.
  • Et ole kovinkaan vanha, vaikka oletkin jo ysillä. Etkä muuten tule olemaan loppuikääsi sitä mieltä, että on superkivaa notkua ärrän edessä tai päiväkotien pihalla. Oikeastaan se on myöhemmin sinusta vähän hölmöä.
  • Älä käytä koko Kyproksen luokkaretkeä riitelemällä poikaystäväsi kanssa puhelimessa. Se nimittäin on aika tyhmää ja sitä paitsi aivan helvetin kallista.
  • Kannattaako muuten seurustella, jos viikko sovussa on suhteen suurin saavutus?
  • Älä juo sitä Sorbusta.
  • Älä välitä, vaikka joku sanoisi sua lapselliseksi. Vielä vuosienkin jälkeen on ihan ookoo hyppiä kiikusta, taiteilla kaiteilla tai leikkiä kavereiden kanssa lumisotaa.
  • Halaa iskää. Oikein pitkään.
  • Ja muista: sä elät just nyt aika mahtavaa aikaa. Ota siitä kaikki ilo irti. Ja mokaile ihan rauhassa – niille sattumuksille on kiva nauraa jälkeenpäin!