Ohje menneisyydestä

0

Tänään kaivoin laatikon pohjalta kasan vanhoja piirroselokuvia. Aino kuunteli ihmeissään, kun selitin, että tämä tässä on VHS-kasetti ja tämä taas on VHS-nauhuri, suoraan viime vuosituhannelta. Laitoin kasetin nauhuriin ja painoin play-nappulaa, mutta televisiossa näkyi vain särisevä kuva. Kelasin taaksepäin, sitten eteenpäin – lisää särinää. Käytin vempelettä kiinni, mutta mitään merkittävää ei tapahtunut. Kymmenen minuuttia ähersin ja kiroilin turhautuneena mutisten, kun ei nämä saakelin vehkeet ikinä toimi. Yhtäkkiä mieleen tuli vanha kikka: kasettiin täytyy puhaltaa! Tuli ääni, mutta ei kuvaa. Sitten huokaisin, hengitin rauhallisesti sisään ja ulos, painoin lempeästi pause, sitten vielä lempeämmin play ja kuin taikaiskusta ruutuun ilmestyi mainos, jossa mainostettiin uusinta uutta elokuvaa nimeltään Toy Story. Vuosien saatossa oli päässyt unohtumaan, että nuo vekottimet eivät todellakaan toimi, jos huoneessa on yhtään kireä tunnelma. Täytyy olla ymmärtäväinen, rauhallinen ja lempeä.

Ensimmäisenä kokeilin Topi ja Tessu -elokuvaa. Mieleeni pomppasi heti traaginen muisto elokuvaan liittyen: oli syksyinen päivä ja minä katselin piirrettyä sillä aikaa, kun äiti teki ruokaa. Yhtäkkiä äidille tuli soitto, jonka jälkeen hän hätääntyi, keskeytti mitään sanomatta Topin ja Tessun ja alkoi tuijottaa itku kurkussa uutisia. Prinsessa Diana oli kuollut. Minä itkin myös, koska elokuvahetkeni niin törkeästi keskeytettiin.

Harmikseni Topi ja Tessu -elokuva ei enää pelittänyt, mutta onneksi kaikkien aikojen suosikkini Pocahontas toimi ihan samaan tapaan kuin aina ennenkin. Tuntui ihan samalta kuin ehkä vuonna 1996, paitsi että nyt minua ei kielletty juomasta kokista vanhempieni Ultima Thule -viinilasista, vaikka äiti vilkuilikin sivussa hieman huolestuneena, etten vain vahingossa räppäkäpälilläni pudota hänen arvokasta häälahjaansa. Aino huusi raivoissaan vieressä omien ohjelmiensa perään – ihan niin kuin isoveljeni Mikko aikoinaan – mutta minä en antanut periksi.

Muistin kaikki lempikohtaukseni. Lempikohtauksista kaikkein paras oli aina kuitenkin kohtaus, jossa Pocahontas jutteli kaarnamuorin kanssa. Näin vuosien jälkeen olin jo unohtanut keskustelun sisällön, mutta muistin, että pienenä kohtaus oli jotenkin salaperäisen kiehtova. Nyt viisitoista vuotta myöhemmin se oli yhä lempikohtauksista kaikkein rakkain.

”Mutta kaarnamuori, mikä on polkuni? Miten minä löydän sen?”
”Äitisi kysyi minulta aivan samaa asiaa.”
”Niinkö? Mitä vastasit?”
”Minä pyysin kuuntelemaan. Kaikkialla on henkiä, lapsi. Ne elävät maassa, vedessä, taivaalla. Jos kuuntelet, ne ohjaavat sinua.”
”Kuulen tuulen.”
”Niin, mitä se sanoo?”
”Minä en ymmärrä..”
”Que que na-to-ra, niin voit ymmärtää. Kuule sydäntäs, niin voit ymmärtää – antaudu sen valtaan, niin kuin lehti tuuleen jää.”
”Se sanoo: jotain on tulossa – outoja pilviä.”
”Kuule sydäntäs, niin voit ymmärtää.”

Yhdeksänkymmentäluvulla en ehkä vielä täysin ymmärtänyt, mutta nyt ymmärrän. Siinäpä vasta oiva muistutus ihan tavalliseen lauantaipäivään – kyllä kannatti kaivaa vanhat kasetit pois laatikosta pölyttymästä.

Mä lennän korkeella

0

Mulla oli aivan mahtava viikonloppu. Perjantaina pistin korvakorut korviin, sipaisin huulipunaa huuliin ja lähdin paras ystävä kainalossani baariin juomaan lonkeroa. Puhuimme koko illan siitä, miten helvetin hyvin ja välillä aika epäreilusti maailma on meitä kohdellut. Puhuimme lapsista, mummoista ja papoista, kavereista ja meidän mateista. Kävimme läpi ala-asteen diskot, Axe-pilvet, hitaat ja Himin Join me:n. Ensimmäiset kerrat baarissa, lasinsirut kengänpohjissa, tequilashotit ja pöydällä tanssimiset. Raskausajat, synnytykset, valvomiset ja parisuhteen kinastelut ja sättimiset. Lopulta tulimme siihen tulokseen, että elämä on kyllä mahtavaa ja rynnistimme vielä viimeisillä minuuteilla ennen valomerkkiä tanssilattialle, jossa soi Tehosekoittimen Kaikki nuoret tyypit. Silloin täytyi hyppiä ja huutaa ja unohtaa ihan kaikki muu.

Lauantaina paistoi syksyinen aurinko, eikä paha olokaan vaivannut – pieni väsymys ja jalkojen polte tosin muistutti edellisyön hippaloista. Otin pienet torkut mummolan sohvalla, kunnes jaksoin taas palata takaisin lapsiperheen arkeen. Luin kaksivuotiaan kanssa peiton alla kirjaa, jossa Petteri saa pikkusiskon. Laskin liukumäkeä ja taiteilin tasapainolaudalla. Haravoin ja lakaisin pihaa, joka oli hetkessä täyttynyt kirkkaan värisistä lehdistä. Kokkasin avokadopastaa ja annoin Ainon syödä ensimmäistä kertaa elämässään popcornia. Saunoin, kuuntelin Matin kuittailuja mun edellisen yön tanssi- ja laulufiiliksistä ja menin aikaisin nukkumaan.

Eilen kävimme äidin kanssa ostamassa kaapit täyteen linssejä, papuja, avokadoa, soijaa, pinaattia ja kikherneitä. On pakko tehdä uudenlaista sapuskaa, kun kaapissa onkin yhtäkkiä kasa ruoka-aineita, joista ei ole koskaan laittanut minkäänlaista ruokaa. Se on oikeastaan aika kivaa, jännää ja innostavaa.

Nyt onkin sitten maanantai ja hammaslääkäri. Itku pitkästä ilosta ja niin edelleen, mutta kestän sen, kun laitan silmät kiinni ja ajattelen, että olipas minulla kyllä kerrankin ihan täydellinen viikonloppu.

Kolme vuotta sitten

0

Kolme vuotta sitten minulla ja Matilla oli keskustelu. Keskustelun lopuksi tultiin siihen tulokseen, että toisen kanssa on aika hyvä olla yhdessä. Sen keskustelun jälkeen elämä on muuttunut melkoisesti.

Kolme vuotta sitten eteisessä muovipussit pursusivat tyhjiä tölkkejä ja pulloja, nyt roskakori täyttyy vaipoista. Silloin Keltaisen Aitan terassilla soitti ilta-auringon paistaessa Oublues, nyt mä näpytän Googleen hakusanaksi baby blues. Silloin mä kannoin taksikuskin kanssa Matin taksista terassille nukkumaan, nyt kanniskelen vastasyntynyttä tuhisijaa ympäri kämppää. Silloin valvottiin aamuyhdeksään sängyssä henkeviä jutellen, nyt siihen aikaan käydään kaksivuotiaan kanssa keskustelua siitä, syödäänkö aamupalalla jukraa vai puuroa.

Silloin oli vain me kaksi, kesä, kaverit ja pussikaljat, kaikki tässä ja nyt. Nyt on lapset, riemunkirjava suku, yhteinen tulevaisuus. Edelleen haaveillaan, pussaillaan ja mietitään, että mitä helvettiä täällä tapahtuu. Ja okei – välillä myös pussikaljoitellaan, riehutaan baareissa ja hengataan kavereiden kanssa yömyöhään. Tai siis heti kun tämä vauvakupla tästä puhkeaa.

Kolmessa vuodessa mukaan on hypännyt melkein kaksivuotias, jonka lempiartisteja ovat Tono Slono ja Erä-Koira ja joka haluaa kuunnella lokatii ja ammat riijaa-biisejä monta kertaa päivässä. Mukana hengailee myös vastasyntynyt, joka tällä hetkellä vain syö, nukkuu ja katsoo meitä sillä ilmeellä, että ihan vähän epäilyttää tämä maailma.

Ja ainakin yksi, se kaikista tärkein asia, on pysynyt ennallaan: toisen kanssa on vieläkin aika hyvä olla yhdessä. Ja hauskaa, kaaoksenkin keskellä.

Moikat menneisyyteen

0

Trendi kysyi, minkälaisia neuvoja ihmiset haluaisivat antaa kymmenen vuotta nuoremmalle minälleen. Mä päätinkin antaa neuvoni 15-vuotiaalle Annalle, koska silloin jos joskus olisin kaivannut niitä aika paljon. Siispä Anna kahdeksan vuotta sitten, tässä muutama terveinen sinne menneisyyteen:

  • Sä tulet vielä löytämään oikeasti sulle sopivan poikaystävän. Parin virhearvion jälkeen jopa sellaisen, joka täyttää ”unelmieni mies” -listan kaikki tärkeimmät ominaisuudet.
  • Kotiintuloajat ovat oikeasti ihan jees (ja pikku vinkki: sun äiti ei ehkä ole niin hölmö, että uskoisi ”myöhästyin bussista” -tekosyyn joka ikinen viikonloppu).
  • Syö paljon karkkia, koska joskus koittaa aika, jolloin et voikaan syödä loputtomasti lihoamatta. Ja ei, sä et todellakaan ole läski.
  • Sun äiti ja iskä ei ole ollenkaan niin perseestä kuin luulet heidän olevan.
  • Et ole kovinkaan vanha, vaikka oletkin jo ysillä. Etkä muuten tule olemaan loppuikääsi sitä mieltä, että on superkivaa notkua ärrän edessä tai päiväkotien pihalla. Oikeastaan se on myöhemmin sinusta vähän hölmöä.
  • Älä käytä koko Kyproksen luokkaretkeä riitelemällä poikaystäväsi kanssa puhelimessa. Se nimittäin on aika tyhmää ja sitä paitsi aivan helvetin kallista.
  • Kannattaako muuten seurustella, jos viikko sovussa on suhteen suurin saavutus?
  • Älä juo sitä Sorbusta.
  • Älä välitä, vaikka joku sanoisi sua lapselliseksi. Vielä vuosienkin jälkeen on ihan ookoo hyppiä kiikusta, taiteilla kaiteilla tai leikkiä kavereiden kanssa lumisotaa.
  • Halaa iskää. Oikein pitkään.
  • Ja muista: sä elät just nyt aika mahtavaa aikaa. Ota siitä kaikki ilo irti. Ja mokaile ihan rauhassa – niille sattumuksille on kiva nauraa jälkeenpäin!

Pari muuttujaa

0

Lapsena vietimme juhannukset poikkeuksetta mökillä. Kun neljä jurputtavaa lasta, luonnevikainen koira, ihan tavallinen äiti ja hieman lyhytpinnainen isä lähtivät viettämään yhdessä iloista mökkijuhannusta, oli koko homma alusta alkaen yhtä hemmetinmoista kaaosta. Katastrofin ainekset leijuivat ilmassa jo silloin, kun autoa pakkailtiin. Yksi lapsista pakeni pakkausvelvollisuuksiaan lukemalla koko aamun vessassa Aku Ankkaa, toinen mökötti masentuneena huoneessaan jo valmiiksi matkapahoinvoinnista kärsien, koska koko mökkireissu ei tietysti kiinnostanut v*tunkaan vertaa, kolmas yritti hiki hatussa auttaa pommin lailla tikittävää isäänsä auton pakkaamisessa ja neljäs ei edes herännyt ennen lähtöä. Koira räksytti pihalla hihnassa peläten kotiin jäämistä, kun taas äiti yritti muistaa ottaa kaiken tarpeellisen mukaan ja olla mahdollisimman näkymätön, jotta pakka pysyisi edes vähän pitempään kasassa. Joka kerta pommi lopulta räjähti, ilmoille kaikui veet ja peet ja koko juhannus manattiin alimpaan helvettiin. Silloin viimeinenkin tyyppi (eli mä) kaivautui vällyjen välistä valmiina hupaisaa mökkijuhannusta juhlimaan.

Tänä vuonna lähtö oli aika paljon helpompi. Pakkailimme rauhassa ja siivoilimme autoa, jonka jälkeen lähdimme hyvillä mielin ajelemaan kohti Kuusamoa. Mutta se saamarin juhannuskirous on edelleenkin totta. Ennen Pudasjärveä autosta alkoi kuulua kummallinen ääni, joka bussipysäkille pysähdyttyämme paljastui rikkoutuneeksi apuhihnaksi (tai mitä näitä nyt on). Sitten ne veet ja peet taas lenteli ja puhelinlangat lauloi, kun Matti soitteli kiivaita puheluita ympäri pitäjää. Mä yritin olla optimistinen ja lohdutin: ”No mut aattele jos täällä metässä ei ois kenttää, nii sit et ees pystys soittamaan kenellekkään”. Ehkä olisi pitänyt olla ihan vaan hiljaa.

Onneksi muutaman puhelun jälkeen selvisi, että äidin mies on Pudasjärvellä ja tietysti valmiina auttamaan pulaan joutuneita matkalaisia. Hetken päästä Matti ja Tapani pääsivät tuumasta toimeen, mutta apuhihnan asentaminen ilman minkäänlaisia työkaluja olikin hieman haastavampaa. Siinä ehdittiin jo manata nykyajan autot, koira, juhannus, sääsket ja joku nainen, joka puhui puhelimessa autolla ajaessaan. Puolentoista tunnin äherryksen jälkeen paikalle kurvasi pelastava enkeli eli sorkkarautamies, joka lausui taikasanat: ”Tarviitteko apua? Onkkai mulla tullu näitä autoja rassailtua..” Pudasjärveläismiehen sorkkaraudan avulla apuhihna oli kuin taikaiskusta paikallaan ja matka jatkui vihdoin 2,5 tunnin pysähdyksen jälkeen.

Tuon episodin aikana minä poimin kukkia, söin Kismetin ja join limua, katsoin muumeja ja mietin päivätorkkujen mahdollisuutta. Ehkä nyt ymmärrän hieman paremmin sen avuttomuuden tunteen, jota miehet kertovat synnytyksen aikana tunteneensa. Siinä mä katsoin, kun tyypit olivat kyynärpäitä myöten mustassa öljyssä, istuin etupenkillä mussuttamassa suklaata ja tunsin itseni aika avuttomaksi ja ne optimistiset heittoni hyvin turhiksi.

Lopulta pääsimme Kuusamoon, jossa odotti ihanat appivanhemmat ja valmis ruoka pöytään katettuna. Illalla oli sauna ja jalkapallopeli. Nyt Matti on kalalla ja mä syön edelleen suklaata, eikä oikeastaan edes haittaa vaikka ulkona on +2 astetta, koska täällä peiton alla on aika lämmin ja mun ei tarvitse tehdä just nyt yhtään mitään, paitsi hakea kohta jääkaapista lisää kokista.

Meidän perhe vs. juhannuskirous 1-0!

”Eikö oo ihana kimppu? Kato nyt, jotain hyvää siinäkin, että auto jää tienvarteen!”, huikkasin Matille. Vastausta ei jostakin syystä kuulunut..