Levon Helmi

0

Oli syksy 2014. Sadepisarat rätisivät ikkunapeltiä vasten, musta maa imi kaiken valon itseensä. Pieni ihminen karjui iltaisin tunteja. Vanhempiensa mielissä huoli, viha, raivo, rakkaus, epätoivo. Oli paljon lauseita, jotka yrittivät antaa lohtua vauvalle. Vielä enemmän oli lauseita, joita ei voinut sanoa ääneen. Ajatuksissa samaan aikaan järjetöntä raivoa ja rakkautta. Kun vauva monien tuntien jälkeen viimein yöllä väsyi huutoonsa, myös äitinsä itki itsensä uneen.

Tarinan vauvan nimi on Helmi, ja minä olen hänen äitinsä. Yritimme keksiä itkevälle rakkaalle erilaisia unilauluja. Nuku nuku nurmilintu, isäs meni metsään. Tuu-tuu-tupakkarulla, mistäs tiesit tänne tulla, hoilasin epätoivoissani, koska en muutakaan osannut, mutta Helmi vain huusi selkä kaarella eikä tuntunut kuulevan mitään. Matti työnsi vaunuja keittiössä, olohuoneessa, eteisessä. Välillä olimme hiljaa, välillä raivosimme toisillemme, koska vauvallekaan ei voinut. Joskus väsyneinä keksimme radion hittibiiseihin uusia sanoituksia, joissa aiheena oli vauva joka ei nuku. Se oli hauskaa, mutta nauraminen rääkyvän lapsen vierellä tuntui kornilta.

Eräänä iltana Matti yritti jälleen nukuttaa Helmiä. Tiesin, ettei siitä tulisi mitään. Istuin sohvalla turtana, pala kurkussa, rättiväsyneenä. Olin varma, että joku naapureista soittaa sosiaalityöntekijälle ja Helmi haetaan meiltä pois. Yhtäkkiä särisevä huuto loppui kuin seinään. Jäin odottamaan huudon jatkumista, mutta hiljaisuus levisi jokaiseen kotimme nurkkaan ja peitti kaiken alleen. Avasin makuuhuoneen oven niin varovasti kuin osasin. Matti istui sängyllä Helmi sylissään: Helmi nyyhkytti hiljaa silmät kiinni, hengitti syvään, huokaisi.

Nostin katseeni vauvasta Mattiin, joka osoitti puhelintaan. Puhelimesta kuului Jätkäjätkien Levon helmi.

Spotifyn mukaan Levon helmi oli vuoden kuunnelluin biisini. Se on soinut vuoden aikana 198 kertaa. Se soi tammikuun pakkasyönä, kevään aurinkoisena aamuyönä, elokuun helleyönä ja syksyn sadeyönä. Se soi viime viikolla, toissapäivänä ja eilen. Tiedän, että se soi myös tänä yönä.

Pelastuksemme. Laulu, jonka tahdissa on turvallista nukahtaa.

Ei millään malttais luotaan lähteä pois
Kun kaikenlaista ois
Vähän kehrättävää vielä
En tahtois irti päästää
Kun luoksein mua kaipaa

Hetki on kaunis

0

Jos laulu voisi olla motto, tämä laulu olisi minun mottoni:

Mä tajuta sain, että hetki on kaunis
Mä tajuta sain, että nyt tai ei koskaan tän hetken mä tahdon tallentaa
Mä hengittelen, olen täynnä voimaa
Mä tajusin sen, että onni on se, että mun sydän pamppailee
En odota aina uutta, muuten mä jään ilman mahdollisuutta elää elämää

En laula tänään niista sydänsuruista,
Enkä laula tänään niistä hetkistä, jotka hukkasin turhiin toiveisiin
En laula tänään, surun kyynelistä
Mä onneni nään olemassa tässä, nyt ja se pulppuaa

Tällaista on ehkä olla nuori

0

Perjantaina oli kauan odotettu PMMP:n jäähyväiskeikka. Fiilikset keikan jälkeen: en kestä, mistä tollaisen asenteen saa, ei tämä voinut olla viimeinen kerta, saataiskohan vielä jostain liput Helsingin jäähallikeikalle? Keikan aikana huusin kurkkuni käheäksi ja hypin niin kovaa, että hikipisarat valuivat kasvoilla. Oli minä, joukko ihmisiä – tuttuja ja tuntemattomia – ja mä melkein pakahduin onnesta. Suljin silmät ja yritin painaa tiukasti mieleen, miltä sillä hetkellä tuntui. Oli Kovemmat kädet, Päiväkoti, Kesäkaverit, Joutsenet. Oli poikaystävä, joka otti juuri oikeaan aikaan kädestä kiinni ja ystävä, joka on aina oikein sellaisena kun on. Minä ehkä itkin, välillä nauroin ja enimmäkseen ajattelin, että kaikki nämä sanat on totta.

Jos mä jotakin fanitan, niin noita naisia. Rehellisiä, röyhkeitä, upeita ja itsevarmoja. Sellaisia, joiden haluaisin olevan tyttärenikin esikuva. On parempi sanoa suoraan kuin antaa olla. Välillä saa haistattaa vitut vaikka kaikelle, kunhan ei jää vellomaan onnettomaan. Kaikkein parasta on olla oma itsensä. Tässä elämä on: epäreilua, ikävää, onnellista – hetkiä, joita ei saa koskaan takaisin.

Keikan ja baarin jälkeen mä halusin pelata Trivial Pursuitia aamuseitsemään. Ihan vaan siksi, koska en olisi halunnut sen päivän loppuvan koskaan. Aamulla heräsin hiukset takussa ja rättiväsyneenä, ripsivärit oli varisseet pois. Silloin Matti sanoi, että mä olen kaunis. Heitin jäähyväiset jollekin menneelle, mutta onni jäi.

Monta uutta kesäkaverii/ tällaista on ehkä olla nuori/ kerrankin unohtaa kaikki se vakava/ mitä on huomenna/ ja vittu ikinä

Tuleekohan vauvasta rokkari vai virsien veisaaja?

0

”Lapselle laulaminen sekä taaperon oma laulu ja soittelu kehittävät lapsen aivoja”, kertoo Helsingin yliopistossa tehty tutkimus. Ei mitään uutta siis, tuostahan puhutaan jatkuvasti. Mä en osaa laulaa yhtään eikä Mattikaan mikään kultakurkku ole. Siispä välttelimme laulamista aluksi, koska emme kehdanneet. Tyhmää. Tähän tuli kuitenkin hyvin äkkiä muutos huomattuamme, että Aino rakastaa sitä kun hänelle lauletaan.

Jossain olisi kuitenkin ehkä hippasen parantamisen varaa. Mä en nimittäin osaa lastenlauluja! Vetäisin tuossa äsken pienen keikan itkevälle vauvalle ja osasin kaksi lastenlaulua – Päivänsäde ja menninkäinen, sekä Popsi popsi porkkanaa. Sitten lauloin Jumalan kämmenellä (lauletaankohan tätä vieläkin ala-asteella niin usein, että kaikki varmasti osaavat sanat ulkoa loppuelämänsä?). Siinä olikin kaikki lapsille soveltuvat biisit, joten päätin vetäistä SMG:tä. En vaan muistanut sanoja, joten lauloin suurinpiirtein näin; ”Vieläkö soitan banjoa, iltaisin parvekkeella? Jos voisin joskus olla niin kuin hän, sitten olen valmis sinun pitää omanasi. Eilen mietin sinua niinkuin mietin ennen, Casablancan loppuratkaisu on fiasko!” Loppuun vielä lauloin PMMP:n Tytöt ja Jeesus ei tule oletko valmis. Ollaan myöskin aika mestareita muuntelemaan biisien sanoja Matin kanssa, mutta ne nyt ei ehkä ole julkaisemisen arvoisia.

Mitähän tosta lapsesta tulee? Mä taidan opiskella tyypin päiväunien ajan uusia lastenlauluja.

PS: Huippua, kun on edes yksi tosifani. Ikinä ennen ei ole kukaan ollut niin fiiliksissä, kun laulan Gangnam-stylea ja tanssin hillittömästi ympäri kämppää. Tuliskohan musta hyvä esiintyjä?