Mitä kuuluu?

0

No eipä tässä mitään ihmeellistä, koulua, päiväkotia ja sen sellaista. Ihan mukavaa perusarkea.

Niin mä vastaan aina kun joku kysyy, mitä mulle nykyään kuuluu. Ei mitään ihmeellistä pitää sisällään aika paljon asioita.

Tammikuussa tytöt aloittivat päiväkotielämän: ensimmäisellä viikolla Aino kertoi päiviensä jälkeen minulle noin 24 kertaa, että hän ei tykkää enää äidistä tai isistä, eikä halua kotiin, eikä halua syödä tai nukkua ja päiväkoti on huono paikka, koska siellä on säännöt. Toisella viikolla sama tyyppi kysyi iltaisin, pääseekö seuraavana päivänä päiväkotiin ja itki launtaina, koska oli viikonloppu.

Viimeisen puolentoista kuukauden aikana ei mitään ihmeellistä on tarkoittanut kaksi viikkoa räkää, kuumetta, yskää ja oksennusta. Liian aikaisia aamuja, liian katkonaisia yöunia. Mökkiviikonlopun ja ystävän syntymäpäiväbileet. Pitkiä metsälenkkejä, luistelua, lumiukkoja.

Kolme tai neljä kertaa viikossa puen päälleni jumppatrikoot ja ajan autolla kuntokeskukseen, jossa juoksen juoksumatolla, teen kyykkyjä, punnerran ja joskus mietin, voiko 24-vuotias ihminen kuolla urheillessaan sydänkohtaukseen. Arkisin ostan kaupasta avokadoja, tofua, tomaattimurskaa ja ruisleipää. Perjantaisin ostan itselleni rasian suklaarusinoita ja lasipullon Coca-Colaa, Matille yhden kaljan ja Ainolle Suffeli-suklaapatukan. Sunnuntaisin odotan maanantaita. Maanantaisin en odota mitään.

Koulussa kuvaan tiiliseinää ja varjoja, kirjoitan henkilökuvaa 88-vuotiaasta mummusta, teen elokuva-arvosteluja ja reportaaseja, seuraan käräjäoikeuden istuntoa, suunnittelen esitteitä kuvitteellisille kylpylöille ja muokkaan mustavalkokuvia värillisiksi. Otan selvää, mitä sote-uudistus käytännössä merkitsee ja ihmettelen, kuka älypää on nimennyt Eurooppa-neuvoston, Euroopan unionin neuvoston ja Euroopan neuvoston.

Ostan edelleen kuukaudessa noin viisi uutta kirjaa, koska optimistina luulen yhä, että ehtisin lukea ne ensi viikonloppuna, ensi viikolla, lähiaikoina tai pääsiäislomalla. Katson telkkarista Akin ja Ritan rakkausdieettejä tai Teen Momia, vaikka pitäisi tehdä koulutehtäviä ja maksaa laskut. Unohdan palauttaa päiväkodin lappuset ja nimikoida vaatteet. Käytän enemmän aikaa siivoamisen suunnitteluun kuin itse siivoamiseen, ja kuskaan äidilleni kassikaupalla pyykkejä pestäväksi, koska äidillä on kuivausrumpu.

Itken, kun lapseni on oppinut minulta salaa piirtämään, värittämään, leikkaamaan saksilla ja leikkimään leikkejä, joissa käydään kampaajalla ja lääkärissä ja nukke pyytää, voisiko nuken äiti vähän lohduttaa. Itken, kun lapseni kiipeää pinnasängystä ja tallustelee olohuoneeseen unisilmäisenä ja hiukset sekaisin, jotta ottaisin hänet syliini nukkumaan.

Ja silti, kaikesta räästä ja väsymyksestä huolimatta voisin vastata mitä kuuluu-kysymyksiin myös ihan valehtelematta ja naama peruslukemilla: ”Tosi hyvää! Arki on just nyt ihan tosi kivaa.”  Ovatko nämä sekopäiset ajat nyt niitä ruuhkavuosia, joista niin paljon olen kuullut puhuttavan ja joita hyvin pelonsekaisin tuntein joskus odotin?

Päivä yksi

0

Joulukuun ensimmäisenä päivänä makaan sohvalla ja etsin halpoja lentoja. Topi nukkuu selkäni päällä. Matti katsoo videoita, ehkä jotakin kalastukseen liittyvää, ja lukee minulle välillä uutisia Alexander Stubbista. Aino ja Helmi nukkuvat päiväuniaan jo kolmatta tuntia.

Kuuntelen soittolistaa, jonka nimi on syyssateet15. Ulkona on pimeää ja märkää; ikkunasta näkyy vain sotkuisen olohuoneen heijastus. Naapuri on laittanut siniset jouluvalot jo kuukausi sitten, ja iltakävelyllä melkein jokaisen kodin ikkunassa loistaa kynttelikkö. Jos katsoo tarkkaan, voi meidänkin ikkunasta nähdä keittiön pöydällä kasvavan joulukukan. Minä en ole varma, mikä kukka se on, mutta olen seurannut uteliaana milloin se puhkeaa täyteen loistoonsa ja kastellut sitä aina kun Matti on muistanut muistuttaa.

Viime yönä en nukkunut juurikaan. Googletin, kuinka paljon lapsella pitää olla kuumetta ennen kuin on syytä huoleen. Keinutin, lohdutin, tein lääkecocktaileja mehusta ja panadolista. Vaihdoin lakanan tilalle pyyhkeen ja hikisten yöpukujen tilalle puhtaat. Vilkuilin kelloa ja toivoin silmät kiinni ja hievahtamatta, että edes pienen hetken olisi aivan hiljaista ja minä ehtisin nukahtaa.

Tässä välissä kirjoitusta lapset heräsivät päiväuniltaan ja minun vuoroni oli taas lohduttaa ja sekoitella lääkkeitä, antaa mehua ja maitoa, pitää tärisevää, hetkessä ihan pieneksi reppanaksi muuttunutta lasta sylissäni. Päätin kirjoittaa jutun loppuun vaikka keskellä yötä, sillä olen kyllästynyt siihen, että kaikki, mitä aloitan, jää poikkeuksetta kesken.

Kävin kaupassa ostamassa kaksi joulukalenteria: ne olivat ensimmäisestä loppu ja toisessa järkyttävän kalliita. Aino luuli, että joulukuu tarkoittaa samaa kuin joulupukki. Hän alkoi heti suunnitella mitä joululahjoja voisi joulupukille antaa. Joulupukki pitää kuulemma erityisen paljon muumeista ja muumipeli olisi hänen ensimmäinen ja kaikista tärkein toiveensa, ja sen toiveen Aino aikoi toteuttaa.

Tänään olin ajatellut kurottaa täpötäyden vaatehuoneen ylähyllylle ja ottaa sieltä laatikon, jossa lukee ”joulu”. En kuitenkaan jaksanut. Ehkä huomenna, ehkä kahdenkymmenenneljän päivän päästä, tai ehkä ensi vuonna. Ei sen väliä.

Tänä vuonna en aio stressata joulusta hetkeäkään.

Minä olen aina keskeneräinen

0

Jos toistaa sanan riittämätön päässään tarpeeksi monta kertaa, saattaa onnekkaasti unohtaa koko sanan merkityksen. Viime aikoina olen miettinyt usein, missäköhän vaiheessa aikuiselämää päähän asennetaan sellainen ihmeellinen ääni, joka kertoo jatkuvasti mitä kaikkea pitäisi tehdä – enemmän, paremmin, nopeammin.

Välillä minä halaan liian vähän ja huudan liian paljon. Unohdan sanoittaa itkuraivareissa kiljuvan lapseni tunteita, enkä osaa selittää liiemmin omianikaan. Kiroilen aamuyöllä peiton alla, kun lapsi itkee pinnasängyssään. Syön aamulla aina väärin, ja aina liian myöhään. Nukahdan sohvalle ja herään siihen, kun lapseni hakkaa päätäni kumisaappaalla, jolloin huomaan että lamppu on kaadettu, kirjat järsitty, lelut levitetty ja televisiokin on oudosti vinksallaan. Lisäksi lapseni katsovat päivittäin Muumeja, Risto Räppääjää, Monstereita, Helinä-keijua, Teletappeja; joinakin päivinä Pikku Kakkosen juontajakin puhuu heille varmaan enemmän kuin minä.

Koulussa käyn silloin kun olen saanut nukuttua enemmän kuin kaksi tuntia. Joskus teen koulutehtävät kello neljältä aamuyöllä samalla kun kuuntelen nappikuulokkeista lauluja, joissa itketään eroa tai puhutaan elämästä ja kuolemasta. Usein en halua edes lukea kirjoittamiani tekstejä, sillä minua hävettää puolivillaiset faktat, heikko argumentaatio, liian selvät sanavalinnat ja typerät kirjoitusvirheet. Kuulen joka viikko joltakin taholta, ettei toimittajille ole töitä, koska työpaikkoja on niin vähän ja hyviä toimittajia aivan hemmetisti.

Minä haluaisin tehdä vapaaehtoistyötä ja lahjoittaa hyväntekeväisyyteen. Haluaisin lukea kaikki tärkeät uutiset, katsoa kiinnostavat dokumentit, kuunnella biisit, joita ihmiset hehkuttavat jossakin paikassa, josta minä en tiedä. Haluaisin ottaa selvää yhteiskunnan tilasta, budjetista, valmisteluista ja säädöksistä. Haluaisin keskustella, kirjoittaa, lukea, ja keskusteluissa perustella aina faktoilla enkä ollenkaan ristiriitaisilla tunteillani.

Eräänä päivänä tein innokkaana jonkinlaisen tunnelukko-testin. Sain vastaukseksi, että minulla on kaikki mahdolliset tunnelukot, paitsi tunnevaje.

Kotini on useimmiten aivan järkyttävä kaaos. Kaapit ovat täynnä turhaa roinaa, pyykit ovat räjähtäneet kylpyhuoneen lattialle, sohvan takaa voi löytää ison kasan pureskeltuja kynsiä enkä minä muista ikinä pyyhkiä keittiönpöydän puuroläiskiä. Ja mitä tulee parisuhteeseen: minua naurattaa Marja Hintikan uusi liveshow, koska minä todella tiedän, mistä siellä puhutaan.

Olen kuitenkin keksinyt erään keinon paeta riittämättömyyden tunnetta. Istun autoon, laitan musiikin täysille, laulan kurkku suorana ja unohdan hetkeksi sanan riittämättömyys. Ei toimi, jos takapenkillä istuu kolmevuotias, jonka mielestä on aina väärä biisi, liian isolla ja äiti sinä et kyllä osaa laulaa.

Kirjoittaessani tätä rakas ystäväni lähetti minulle viestin: Ahdistaa. Tuntuu etten riitä mihinkään, tai siihen mihin mun pitäis riittää. Hirveä tunne.” En ole takaraivossa järkkymättömästi kolkuttavan ääneni kanssa yksin. Saisikohan aivoihin lisäosana sellaisen äänen, joka sanoo tasaisin väliajoin ja väsymättä: sinä olet ihana ja riittävä, lopeta tuo itsesi soimaaminen ja ota nyt hyvä ihminen iisisti.

Tai kun tarkemmin mietin, sellainen lisäosahan onkin jo olemassa: se lisäosa on nimeltään ystävä.

Elokuusta

0

Lokakuun seitsemästoista päivä minä haluan kirjoittaa elokuusta. Olisin halunnut kirjoittaa siitä jo kauan sitten, mutta aina on tullut jotakin muuta: iltaväsymys, uhmakohtaus, koulutehtävät – tiedättehän. Nyt on syysloma, hiljaisuus ja hyvä hetki. Ehkä aikakin on kullannut jo ennestään kimaltelevan kultaisia muistojani.

Elokuu. Se on aina ollut kuukausista kaunein ja haikein, minulle kaikista kahdestatoista rakkain. Ilta hämärtyy, ulkona tuoksuu makealta, sohvalla viltit eivät ole enää ainoastaan tiellä ja minä jaksan uskoa, että syksyn illat koostuvat enimmäkseen kynttilöistä, kirjoista ja lämpimästä kaakaosta. Kaikki näyttää jotenkin kauniimmalta ja toiveikkaammalta: on uusi alku, mahdollisuudet, suunnitelmat. Kalenteri vielä hetken tyhjä; olo keveän kupliva ja odottava. Viime elokuu oli kuitenkin kauneudessaan minulle vieläkin enemmän.

Kesä oli henkisesti aika rankka. Tai ei: kesä oli henkisesti aivan helvetin rankka. Kesäkuusta en muista mitään. En muista tehneeni yhtään mitään, mutta muistan ajattelleeni jatkuvasti, ettei millään ole mitään väliä. Heinäkuussa oloni oli hetkittäin parempi, mutta hyvien päivien jälkeen vajosin aina takaisin alakuloon ja itsesääliin. Eräänä heinäkuun sumuisena aamuyönä istuin yksin metsässä ja itkin ääneen; mietin, mitä tapahtuisi, jos nyt vain katoaisin. En kadonnut. Kävelin kotiin, käperryin peiton alle ja nukahdin heti.

Sitten tuli elokuu. Rakas, ihana elokuu. Ensimmäiset kaksi viikkoa vietin kesämökeillä. Ensimmäisellä mökillä olin hermoraunio, toisella mökillä ei enää itkettänyt, kolmannella – sillä kaikkein rakkaimmalla – kaikki muuttui paremmaksi. Eräänä iltana karkasin saaren päähän, istahdin sammaleen peittävälle kivelle, kastoin varpaani veteen. Kaukana kuului lokkien huuto ja rekka-autojen suhina. Pienet, vaimeat aallot löivät rantakiviin, kala kävi nappaamassa pinnalla olleen hyönteisen. Sininen sudenkorento laskeutui jalalleni, räpytteli siipiään ja lensi sitten pois. Otin itsestäni kuvan ja päätin säästää sen niihin päiviin, kun en muista minkälaista on olla onnellinen. Viikon viimeisenä päivänä kelluin pehmeässä järvessä ja mietin, mikä minun elämässäni on muka vialla, enkä siinä hetkessä löytänyt yhtäkään syytä. Lähtiessäni mökiltä pää ja kameran muistikortti oli täynnä rakkautta.

Elokuussakin itkin eräänä aamuyönä. Olin jatkoilla: kuunneltiin Hectoria, syötiin mozzarellapitsaa, puhuttiin elämästä. Kun aamu alkoi jo sarastaa, ihana Veera kaivoi esiin kitaran, istui olohuoneen lattialle ja lauloi mykistävän kauniisti. Laulun jälkeen hetkeksi ihan kaikki pysähtyi ja minä itkin hiljaa, enkä olisi halunnut kadota enää yhtään minnekään.

Niin huominen hyvältä näyttää

0

Täytin eilen kaksikymmentäneljä. Se on minusta aika vähän, mutta välillä en ihan ymmärrä sitä. Tuntuu, että vuodet vain juoksevat enkä minä ole enää oikein minkään ikäinen. En ole kaksikymppinen enkä kolmekymppinen; en enää jaksa bailata väsymättä joka keskiviikko ja lauantai, muttei minulla ole vielä syytä itkeä ikäkriisiäkään. Oikeastaan minulla ei ole syytä itkeä yhtään minkään tähden, vaikka joskus jostakin syystä itkettääkin.

Kaksikymmentäneljä. Se tuntuu jotenkin ihanan tutulta. Minä tiedän, että seuraavasta vuodesta tulee hyvä. Olen aika varma, että se pitää sisällään paljon uusia ja jännittäviä asioita, joista minulla ei ole vielä hajuakaan. Ehkä vastoinkäymisiä. Varmasti uusia ihmisiä ja uusia paikkoja, jotka muuttuvat vieraista tutuiksi melkein huomaamatta. Tässä iässä parasta on kuitenkin se, ettei muutos ole enää pakollista. Ei haittaisi ollenkaan, jos jäisinkin juuri tähän: sohvalle viltin alle villasukat jalassa ja hiukset takussa, rakkaat viereisissä huoneissa suloisesti nukkumassa.

Vuoden aikana aion opetella kärrynpyörän ja päälläseisonnan, koska mielestäni minun ikäiseni on jo aikakin opetella. Aion ostaa mekon, joka päälläni tunnen olevani kaunis ja oikeanlainen, vaikka nauraisin liian kovaa tai itkisin väärässä paikassa. Kirjoitan enemmän. Luen lisää kirjoja, jotka saavat minut ymmärtämään maailmaa ja sen loputtoman erilaisia ihmisiä. Kuuntelen biisejä, jotka haluaisin jakaa kaikille maailman tyypeille ja biisejä, jotka saavat minut tuntemaan tunteita, jotka olin jo ehtinyt unohtaa.

Ja tämä on tärkeää: ostan lentolipun. Jonnekin, missä on hyvää ruokaa, kauniita taloja ja ilmassa uusi tuoksu. Minä tarvitsen lomaa ihan kamalasti, koska elämä on välillä kaikessa mahtavuudessaankin aika kuluttavaa.

Kaksikymmentäneljä. Kuulostaa hyvältä. Tuntuu hyvältä. Arvatkaa, minkä biisin soittaisin juuri nyt, jos voisin soittaa sen koko maailmalle?

No tämän:

Sä kysyt multa mille nyt hymyilen
Mut tiedä en, hymyilen muuten vaan
Mä haluan eteenpäin jo astuu
Haluan että varpaat kastuu
Ei meillä oo kiirettä minnekään
Joku mun ihon läpi tuntuu
Ja vaikka kaikki vähän liikkuu
Niin huominen hyvältä näyttää

  • Iisa – Yöllä uimarantaan