Haikeus ja huojennus

0

Laskin juuri, että minä olen ollut tähänastisesta elämästäni 1187 päivää äitiysvapaalla, vanhempainvapaalla, hoitovapaalla, äitiysvapaalla, vanhempainvapaalla ja sitten taas hoitovapaalla. Kaikki tämä yhteen putkeen, ilman yhtäkään työ-, koulu- tai edes työttömyyspäivää. Tuhatsatakahdeksankymmentäseitsemän päivää. Onko mikään ihme, että pää tai ainakin mieli oli vähällä hajota sirpaleiksi? Onko mikään ihme, että kirjoittelin tutuille kanssaäideille apua-mä-en-enää-kestä-hetkeäkään -viestejä vähintään kerran kuukaudessa? Onko mikään ihme, että haaveissani suunnittelin lomamatkaa Afrikkaan, Aasiaan, Etelä-Amerikkaan tai vaikka jumalauta Mäntsälään? Ihan sama minne, kunhan pois. Pois kotiäidin pestistä, irti siitä epätoivoisesta pyykkivuorilla kiipeilevän takkutukan roolista.

Koulussa minä olen ollut kotiäitiyden jälkeen nyt viisi päivää. Epämukavuusalueella, uusien ihmisten ja asioiden parissa, esittelemässä itseäni, asuinpaikkaani, outoja tapojani ja sarkasmiani, jota kukaan ei ymmärrä. Joka aamu olen puunannut naamani, harjannut hiukseni, riisunut yöpuvun ja pukenut päälleni vaatteet, joissa kehtaan poistua ulos neljän seinän sisältä. Joka aamu olen sanonut haikeat heipat, painanut kotioven kiinni ja kiiruhtanut ripein askelin auton suojiin nyyhkyttämään.

Ensimmäisenä koulupäivänä mahassani vilisi muurahaisia. Olin aivan varma, etten osaa enää ollenkaan jutella aikuisille, jäädyn täydellisesti, karkaan kesken päivän ja perun koko paskan. Mutta se meni ihan hyvin. Ihan hyvin, vaikka ainoa asia, jonka sain itseäni esitellessä kerrottua oli se, että vihaan tennissukkia ja itseni esittelyä. Ensimmäisen päivän jälkeen kaikki on ollut paljon helpompaa ja minä olen aika varma, että olen juuri siellä, missä minun kuuluu ollakin.

Mutta silti.

Tuhatsatakahdeksankymmentäseitsemän päivää. Onko mikään ihme, että välillä mielessäni ei ole mitään muuta kuin haikeutta ja surua siitä, että yksi elämäni onnellisimmista ajanjaksoista on nyt ohi? 

Onko mikään ihme, että oikeastaan mun tekisi mieli vain hypätä untuvapeiton alle, kaapata lapset ja Matti kainaloon ja pysyä siinä ikuisesti.

Minkä taakseen jättää

0

Viime aikoina elämäni on ollut hieman stressaavaa. Mä olen pähkäillyt, miten kukaan äiti voi ikinä milloinkaan päästä pääsykokeista läpi, kun pänttäämisen aikana joku on koko ajan vieressä ryystämässä räkää paitaan tai itkemässä, kun kani ei mahdu leikkitraktoriin tai kun pikkusisko otti väärän värisen legon, joka oli olevinaan kakku. Luultavasti mä en tule pääsemään kouluun. Tai ainakin ennen sitä mä tulen hulluksi.

Viime yönä näin karmeita painajaisia. Olin kuin ihmeen kaupalla onnistunutkin setvimään tieni yliopistoon, mutta opinto-oikeuteni hylättiin viime metreillä, koska minulla oli vielä kasa suorituksia suorittamatta yläasteella ja lukiossa. Pakollisia ruotsinkursseja, fysiikkaa, kemiaa ja englannin ”puheviestintää”. Sitten oli yksi käsityötunnilla kesken jäänyt takki, joka oli minulle jo auttamatta aivan liian pieni ja jossa oli vain hemmetin monta pistävää nuppineulaa, jotka raapivat sormiini verisiä jälkiä. Yritin lintsata, haahuilin pitkin ahdistavia koulun käytäviä ja lähettelin epätoivoissani opettajille sähköposteja, joissa anelin armahdusta. Sain vastaukseksi: ”Tällä kertaa et pääse pälkähästä!” 

Heräsin hikisenä ja peloissani. Voisiko se jumalauta jäädä kiinni siitä saamarin mokkatakista? Kannattaako tässä enää edes yrittää?

Vähän siis stressaa. Viikon päästä juon ehkä siiderin. Tai kossun. Katsotaan.

Kohti huomista

0

Naps naps kuului vain, kun mä painoin nappia ja ilmoittauduin avoimeen yliopistoon. Jahkailin aikani, koska mitä jos mä en jaksakaan opiskella ja mitä jos mä en enää osaakaan kirjoittaa esseitä. Sitten Matti takoi järkeä mun päähän ja ilmottauduin. Vou! Oonkohan mä nyt vähän niin kuin puoliksi opiskelija? Saanko ostaa värikkäitä vihkoja ja tuoksuvia geelikyniä hyvällä omallatunnolla? Ja nyt mä todellakin tarvitsen keltaisen Fjällrävenin repun!

Ja auts, naps naps kuului ilmeisesti Kuusamossakin kun Matin hiukset leikattiin. Voihan ryökäle minkä meni tekemään, mä niin rakastin niitä pitkiä kiharoita. On se silti vieläkin maailman söpöin tyyppi, ei hiukset miestä pahenna tai jotain. Vähän silti kauhistelin ja voivottelin, ja aamulla katsoin kahdesti kuka ihme tyyppi makaa meidän sängyssä.

Kello on kymmenen yli kolme ja mun pitäisi laittaa nukkumaan, ettei nettikauppa ja mun lompakko tyhjene enempää kun mä napsauttelen tuotteita ostoskoriin. Muuten mun pääkin sanoo naps aamulla kun Aino herää.

Mutta siis jes, mulla on vihdoin talvella jotain tekemistä! Matillakin on: sen täytyy keskittyä tukan kasvattamiseen.

Hyviä, oikeita päätöksiä

0

Tajusin jokin aika sitten, että mä olen tehnyt kaikki elämäni suuret päätökset hetken mielijohteesta. Rovaniemelle muutosta päätin viikkoa ennen muuttoa. Oli tekstiviesti, jossa luki ”tuutko keskustelemaan facebookkiin Rovaniemelle muutosta?”, kymmenen minuuttia ja mä olin mukana. Matin kanssa päätettiin muuttaa yhteen niin, että jompi kumpi kysyi toiselta: ”kuinka paljon häsettäisi asua yhessä?” Häsetti, mutta silti kuukauden päästä yhtenä syksyisenä iltana kannettiin pahvilaatikkomme yhteiseen kotiin. Takaisin kotikonnuille päätin muuttaa, kun Matti eräänä sunnuntaiaamuna ehdotti asiaa – tunnin päästä jo mietittiin uutta sisustusta.

Vaikka joskus minulla menee monta minuuttia miettiessäni minkä maitolasin ottaisin, isompiin päätöksiin uskallan heittäytyä tunteella. Jotenkin uskallan uskoa omaan intuitioon ja siihen, mikä sillä hetkellä tuntuu hyvältä. Enkä edes kadu yhtäkään yhtäkkiä tehtyä päätöstä, vaikka aina kaikki ei olekaan mennyt niin kuin olisin toivonut. On helpompi hyväksyä huonotkin asiat, joista on joskus ollut ihan varma. Koska mitenkään muuten en olisi voinut tehdä.

Olen aina ollut kateellinen niille ihmisille, jotka jo lapsuudessaan tietävät mitä heistä tulee isona. Mä olen miettinyt ja pähkäillyt, kysellyt ihmisten mielipiteitä, kokeillut ja turhautunut. Vaihtoehtoina on ollut mm. asianajaja ja psykologi, mutta en haluaisi kuitenkaan kumpaakaan niin paljon, että jaksaisin päntätä monta kuukautta jo pelkästään päästäkseni kouluun sisälle. Musta on aina tuntunut, että en vaan koskaan keksi sitä minun juttua. En keksi mitään erityistaitoa, jossa olisin todella hyvä.

Keväällä piti hakea kouluihin ja mä hain summanmutikassa vähän kaikkea mahdollista. Menen minne pääsen, katsotaan. Vasta sitten, kun kasvatustieteen pääsykokeet lähestyivät ja minun jännitys kasvoi kasvamistaan, tajusin tietäväni vihdoinkin mitä haluan opiskella. Kun pääsykokeet eivät menneet ihan odotetulla menestyksellä, mietin muita vaihtoehtoja. Niitä, jotka eivät kiinnostaneet ollenkaan niin paljon. Koulutuksia, jotka tiedän jättäväni jossain vaiheessa kesken.

Sitten tajusin, että avoin yliopisto, iltaopinnot ja vielä vuosi Ainon kanssa kotona. Kyllä kiitos! Siispä heitin varavaihtoehdot nurkkaan ja päätin, että opiskelen kasvatustieteitä vuoden avoimessa yliopistossa ja kokeilen sitten keväällä uudestaan pääsyä yliopiston kirjoihin.

Nyt musta tuntuu, että tiedän vihdoinkin mitä haluan tehdä isona. Eikä tämä vaan voi mennä pieleen, koska se tuntuu niin oikealta juuri nyt. Jos myöhemmin muutan mieltäni, lupaan olla katumatta, sillä tein päätökseni jälleen kerran tunteella. Tällä kertaa tunteiden tajuamisessa meni vain hieman kauemmin.

Eikä mun tarvitse enää kadehtia toisten määrätietoisuutta. Vihdoinkin mäkin tiedän ja se tuntuu niin hyvältä!

 

Kesällä sivistän itseäni lukemalla hömppäkirjoja.

Hyvin suunniteltu ei ole vielä edes aloitettu

0

Ah, mikä ihana hiljaisuus. Aino nukkuu, Topi tuhisee jalkopäässä ja Matti katsoo telkkaria. Tänään käytiin kaupungissa fiilistelemässä tulevaa asuinaluettamme, suunniteltiin sisustusta uuteen kotiin ja istuttiin piknikillä Ainolan puistossa. Mä olen tosi kova suunnittelemaan. Autoajelulla tulevalle asuinalueelle päätin jo, missä kävelytän Topia iltaisin. Anttilassa suunnittelin jo käytännössä koko parvekkeen sisustuksen, onneksi Matti saa pitää huolen kaikkien niiden kukkien hoitamisesta. Lisäksi mietin jo teemaväriä Ainon synttäreillekin, Matin mielestä on ehkä hieman liian aikaista. (Ai miten niin, niihinhän on enää muutama kuukausi!)

Koska kasvatustieteen pääsykokeet menivät hieman penkin alle, täytyi ottaa varasuunnitelma käyttöön. Siispä olen päntännyt liiketalouden pääsykoemateriaalia ja vihdoin asiat alkavat hahmottua päässä. Englanninkielinen osio ei ole helpoimmasta päästä, mutta onneksi Google Translate on ystävä. Ensimmäistä kertaa ikinä olen odottanut koko päivän, että Aino nukahtaa ja pääsen lukemaan rauhassa. Aikaisemmin olen keksinyt tuhat tekosyytä opiskelusta luistamiseen. Hyviä syitä lukemattomuuteen on ollut esimerkiksi se, että minun on täytynyt järjestellä kaikki laatikoista löytyneet kynät värijärjestykseen ja se, että minun on täytynyt järjestellä kaikki tietokoneellani olevat kuvat aikajärjestykseen. Onkohan musta tullut vahingossa ahkera vai onkohan mulla auringonpistos?

Huomenna lähdetään Ainon kanssa junalla Rovaniemelle.. Luvassa siis mummon herkkuruokaa, päivittelyä minun laihtumisesta, sukulaisia ja toivottavasti aurinkoa. Nyt ehkä pikasiivous ja sitten unta. Seuraavalla kerralla voisin yrittää kirjoittaa edes hieman selkeämpää tekstiä.

Onkohan opiskelu sittenkin liikaa minun aivoille, kun nyt ei oikein raksuta?

 Päivisin meillä on aika rentoa, kunhan otetaan aurinkoa ja kippistellään.