Oi, elokuu

0

Ihana elokuu ja sen pimenevät illat. Minun isoveli ja hänen perheensä lensivät tänne viime viikolla, ja sen jälkeen olemme eläneet yhdessä onnellisen suuressa kaaoksessa. On vauva, joka hymyilee, kun hänelle laulaa Abbaa. On 1-vuotias, joka menee selän taakse piiloon ja paljastaa piilopaikkansa kikatuksellaan, sekä 2-vuotias, joka muuttaisi pysyvästi asumaan uima-altaaseen, jos joku antaisi hänelle luvan.

Päivisin ei tarvitse keksiä juurikaan tekemistä, sillä ulko-oven aukaiseminen pihalle uima-altaan, lämmön ja suurten pihlajien ääreen riittää mainiosti. Kaikki duunailevat omia juttujaan: yksi pelaa frisbeegolfia, toinen potkii jalkapalloa, kolmas kerää kiviä ja neljäs kuskaa toisten tavaroita, joita viides sitten parhaansa mukaan koettaa etsiä mitä ihmeellisimmistä piiloista. Iltaisin nukutustaisteluiden jälkeen pelataan Trivial Pursuitia niin pitkälle yöhön, että joka kerta joku meinaa nukahtaa pystyyn. Sen jälkeen vielä vääntäydytään saunaan ja mietitään äreänä aamulla, että olisi ehkä pitänyt laittaa hieman aikaisemmin nukkumaan.

Vadelmia voi napsia suuhunsa suoraan takapihan villiintyneistä pensaista, kunhan muistaa varoa nokkosia. Pieni Simo-siili käy iltaisin kurkkimassa pihalla, olisiko joku ajatellut häntä ja tuonut tarjolle jotakin hyvää naposteltavaa. Grilliruuan, saunan ja vasta-ajetun nurmen tuoksut leijailevat ilmassa, jääkaapissa on aina kylmää juotavaa. Kaikki hymyilyttää.

Kunpa tämä kesä jatkuisi ikuisesti.

Uutta ja ihmeellistä

0

Elo neljän hengen perheenä on alkanut rauhallisesti. Olin ehtinyt maalailla piruja seinille uhmaikäisen mustasukkaisuuskohtauksista, pää punaisena huutavasta vauvasta ja rättiväsyneistä vanhemmista. Vauva on ottanut iisisti ja pysyy tyytyväisenä, kunhan tarjolla on maitoa ja lämmin syli. Aino käy välillä hellimässä vauvaa, mutta jatkaa sitten touhotustaan entiseen malliinsa. Minua ei väsytä yhtään niin paljon kuin raskausaikana, enkä pillitäkään kuin ehkä Stellan biiseille ja uutisille, joissa on eläimiä tai lapsia (ja okei – myös sille, että Ainon kuva oli saanut Instagramissa vähemmän tykkäyksiä kuin vauvan kuva..). Mattikin on pysynyt ainakin vielä toistaiseksi järjissään kolmen naisen keskellä – hän tosin kuuntelee yksinään (ja luultavasti hyvin haikeana) vanhoja biisejä yön pimeinä tunteina, kun me muut vedämme unta palloon.

Kaikki on vähän hunningolla. Valvotaan ja nukutaan liian myöhään, eikä vaihdeta yövaatteita pois ennen kuin on pakko lähteä kauppaan ostamaan lisää kokista ja juustosämpylöitä. Ulos ei tarvitse laittaa kenkiä tai housuja. Astianpesukone pyörii vasta sitten, kun pöydältä täytyy etsiä puhtaimman näköinen lasi, koska kaapissa ei ole jäljellä enää edes kaikista rumimpia astioita. Vauvan hilpeiden mutristusten lisäksi katsotaan viikossa lukematon määrä Teletappeja, Muumeja ja Sinkkuelämää. Syödään ranskalaisia, lihapiirakoita, suklaata ja kiinalaisen ravintolan take awayta. Saunotaan joka päivä, mutta silti jokaisella on likaiset varpaat.

Hunningolla olon lisäksi olen tehnyt Ainon kanssa pitsaa, pannaria ja pannacottaa. Etsinnöistä huolimatta emme ole löytäneet metsästä mustikoita. Aino on oppinut komentamaan Topia: ”itsu”, ”paikka”, ”varo!”. Eilen Topi meinasi syödä sammakon. Tänään hypittiin lätäköissä kaatosateessa, katsottiin ikkunasta salamoita ja laskettiin jyrinästä, kuinka kaukana ukkonen oli. Siivottiinkin ensimmäistä kertaa, koska äiti tuli illalla.

Elo on toistaiseksi aika rentoa – hitaasti, varmasti tässä taplaillaan. Arki on edessä, mutta ihan vielä en aio miettiä sitä. Nyt on vielä kesä ja pehmeä pää.

Kotona

0

Pehmeät lakanat sykkyrällä sängyssä, tyynyssä tutun shampoon tuoksu. Sohvalla kaakaotahroja, keittiön ikkunassa tahmainen kädenjälki. Roskikseen on jäänyt vanha pitsalaatikko, jääkaapissa pilaantunutta maitoa ja viilis. Makuuhuoneen nurkassa nököttää kehto, jossa on pienen pieni tyyny ja vaaleanpunainen pupu. Lastenhuoneen seinällä värikkäitä taideteoksia ja juliste, jossa on tuhat pikkukalaa ja delfiini. Mä oon kotona. 

En osaa sanoin kuvailla, miltä tuntuu vaihtaa sairaalakaavusta ikiomiin vaatteisiin ja päästä vauvan kanssa kotiin. Sain taas aika nopeasti tarpeekseni vaaleansinisistä lakanoista ja muovipussein vuoratuista tyynyistä. Sairaalasängyt, sermit, laitosruoka ja tuntemattomat ihmiset eivät saa oloa kovinkaan kodikkaaksi. Oma koti voittaa kolmen hengen täyteen ahdatun sairaalahuoneen sata-nolla.

Silti kamalinta oli ikävä. Minulla oli niin kamala ikävä Ainoa ja Mattia, että kurkkua kuristi ihan joka hetki. Iltapuhelun jälkeen itketti ja aamulla laskin minuutteja siihen, että Matti tulisi taas sairaalaan katsomaan meitä. Kolmekin päivää tuntui ikuisuudelta.

Mutta nyt on koti ja rakkaat. Viikonlopun aikana on maksettu kovaan tahtiin hellyysvelkoja, Aino on hoitanut nätisti omaa ”pikkusikkoaan” ja mä olen miettinyt ääneen aika moneen kertaan: ”On niin ihanaa olla kotona!” Matti on ollut korvaamaton. Tämän kaaoksen ja onnen keskellä katsomme toisiamme usein ja huokaisemme yhteen ääneen. Välillä kauhistuksesta, välillä ihastuksesta.

Yhtäkkiä täällä asuukin kolmen sijasta neljä. Aika pakahduttavan ihmeellisen ihanaa.

Mun perhe. <3

Pari muuttujaa

0

Lapsena vietimme juhannukset poikkeuksetta mökillä. Kun neljä jurputtavaa lasta, luonnevikainen koira, ihan tavallinen äiti ja hieman lyhytpinnainen isä lähtivät viettämään yhdessä iloista mökkijuhannusta, oli koko homma alusta alkaen yhtä hemmetinmoista kaaosta. Katastrofin ainekset leijuivat ilmassa jo silloin, kun autoa pakkailtiin. Yksi lapsista pakeni pakkausvelvollisuuksiaan lukemalla koko aamun vessassa Aku Ankkaa, toinen mökötti masentuneena huoneessaan jo valmiiksi matkapahoinvoinnista kärsien, koska koko mökkireissu ei tietysti kiinnostanut v*tunkaan vertaa, kolmas yritti hiki hatussa auttaa pommin lailla tikittävää isäänsä auton pakkaamisessa ja neljäs ei edes herännyt ennen lähtöä. Koira räksytti pihalla hihnassa peläten kotiin jäämistä, kun taas äiti yritti muistaa ottaa kaiken tarpeellisen mukaan ja olla mahdollisimman näkymätön, jotta pakka pysyisi edes vähän pitempään kasassa. Joka kerta pommi lopulta räjähti, ilmoille kaikui veet ja peet ja koko juhannus manattiin alimpaan helvettiin. Silloin viimeinenkin tyyppi (eli mä) kaivautui vällyjen välistä valmiina hupaisaa mökkijuhannusta juhlimaan.

Tänä vuonna lähtö oli aika paljon helpompi. Pakkailimme rauhassa ja siivoilimme autoa, jonka jälkeen lähdimme hyvillä mielin ajelemaan kohti Kuusamoa. Mutta se saamarin juhannuskirous on edelleenkin totta. Ennen Pudasjärveä autosta alkoi kuulua kummallinen ääni, joka bussipysäkille pysähdyttyämme paljastui rikkoutuneeksi apuhihnaksi (tai mitä näitä nyt on). Sitten ne veet ja peet taas lenteli ja puhelinlangat lauloi, kun Matti soitteli kiivaita puheluita ympäri pitäjää. Mä yritin olla optimistinen ja lohdutin: ”No mut aattele jos täällä metässä ei ois kenttää, nii sit et ees pystys soittamaan kenellekkään”. Ehkä olisi pitänyt olla ihan vaan hiljaa.

Onneksi muutaman puhelun jälkeen selvisi, että äidin mies on Pudasjärvellä ja tietysti valmiina auttamaan pulaan joutuneita matkalaisia. Hetken päästä Matti ja Tapani pääsivät tuumasta toimeen, mutta apuhihnan asentaminen ilman minkäänlaisia työkaluja olikin hieman haastavampaa. Siinä ehdittiin jo manata nykyajan autot, koira, juhannus, sääsket ja joku nainen, joka puhui puhelimessa autolla ajaessaan. Puolentoista tunnin äherryksen jälkeen paikalle kurvasi pelastava enkeli eli sorkkarautamies, joka lausui taikasanat: ”Tarviitteko apua? Onkkai mulla tullu näitä autoja rassailtua..” Pudasjärveläismiehen sorkkaraudan avulla apuhihna oli kuin taikaiskusta paikallaan ja matka jatkui vihdoin 2,5 tunnin pysähdyksen jälkeen.

Tuon episodin aikana minä poimin kukkia, söin Kismetin ja join limua, katsoin muumeja ja mietin päivätorkkujen mahdollisuutta. Ehkä nyt ymmärrän hieman paremmin sen avuttomuuden tunteen, jota miehet kertovat synnytyksen aikana tunteneensa. Siinä mä katsoin, kun tyypit olivat kyynärpäitä myöten mustassa öljyssä, istuin etupenkillä mussuttamassa suklaata ja tunsin itseni aika avuttomaksi ja ne optimistiset heittoni hyvin turhiksi.

Lopulta pääsimme Kuusamoon, jossa odotti ihanat appivanhemmat ja valmis ruoka pöytään katettuna. Illalla oli sauna ja jalkapallopeli. Nyt Matti on kalalla ja mä syön edelleen suklaata, eikä oikeastaan edes haittaa vaikka ulkona on +2 astetta, koska täällä peiton alla on aika lämmin ja mun ei tarvitse tehdä just nyt yhtään mitään, paitsi hakea kohta jääkaapista lisää kokista.

Meidän perhe vs. juhannuskirous 1-0!

”Eikö oo ihana kimppu? Kato nyt, jotain hyvää siinäkin, että auto jää tienvarteen!”, huikkasin Matille. Vastausta ei jostakin syystä kuulunut..