Neljän vuoden sykli

0

Vuoden 2011 eduskuntavaalit:

Hikoilin järkyttävässä darrassa omassa sängyssäni peiton alla ja yritin kuumeisesti etsiä Facebookista tyyppiä perjantaisilta mökkijatkoilta. Sillä oli kiharapehko ja tummat silmät ja houkuttelin sen mukaani, koska sillä oli flanellipaita ja koska se oli söpöin tyyppi, jonka olin koskaan nähnyt. Olin höpöttänyt sille kännissä perussuomalaisista ja kristillisdemokraateista, enkä ollut ihan varma, oliko se tajunnut mun sarkasmia. Se sanoi, että mun mehutiivisteestä tekemä viinapaukku oli ihan paskaa ja nukkuessaan se narskutti hampaitaan niin kovaa, että mä en saanut nukutuksi. Se oli sitä paitsi sammunut kesken mun lauseen sohvalle ja kun se aamulla heräsi, se ei puhunut pariin tuntiin sanaakaan. 

Se sanoi olevansa Matti, mutta epäilin sen valehdelleen, koska aamutupakalla höpötin sille vahingossa raamatusta ja anteeksiannon tärkeydestä. Nyt mä sitten selailin tuntemattomien ihmisten Facebook-profiileja ja tuskailin, miksi niin suuri osa miehistä laittaa profiilikuvakseen sellaisen, josta ei näe kasvoja ja miten suunnilleen joka toisen nimi voi olla Matti? 

Kävin äänestämässä tärisevin käsin ja seuraavana yönä liskodiskooni ilmestyi Timo Soini ja sen jytky. Seuraavien viikkojen aikana kreikkalaista muistuttava Matti, jota kutsuin tuttavallisemmin Kreikkikseksi, nousi mun ja kavereideni inside-läpäksi. Ennustimme, että menen hänen kanssaan naimisiin kreikkalaisin häämenoin, saamme pari lasta ja elämme onnellisina elämämme loppuun saakka.

Enää piti vain löytää Facebookista se elämäni mies. Se, joka käytti nukkuessaan mun pyllyä tyynynä ja jolta en ollut saanut vielä edes pusua.

Vuoden 2015 eduskuntavaalit:

Heräsin aamuseitsemältä Helmin huudellessa minulle pinnasängystään – Matti käänsi kylkeä ja jäi vielä sänkyyn narskuttamaan hampaitaan. Päivä oli tuulinen, mutta aurinko paistoi ja ilma oli lämmin. Matti teki aamupalaksi smoothieta, minä nukuin pitkät päiväunet ja löysin sängystäni aikaisemmin kadonneet palapelin palaset ja kasan Legoja. Kävin kaupassa ostamassa korvapuusteja ja donitseja vaalikahveille – Ainon mielestä vaalikahvit olivatkin vaahtokahvit, eikä hän ymmärtänyt, miksi vaahtokahveilla ei tarjota vaahtokarkkeja.

Matti soitteli kitaralla Eppu Normaalia, minä tein Ainon kanssa pitsaa ja tanssin. Kävimme saunassa ja lapset nukahtivat kerrankin tasan kahdeksalta ilman minkäänlaisia rimpuiluja. Join siideriä, söin pitsaa ja jännitin vaalien tuloksia. Luimme toisillemme ääneen uutisia ja ihmisten kommentteja, kauhistelimme seuraavan hallituksen kokoonpanoa ja muistelimme neljän vuoden takaista ensitapaamistamme. Ihmettelimme, miten hassua, että jo silloin äänestimme toisistamme tietämättä samaa tyyppiä ja miten siistiä, että tänä vuonna se tyyppi myös valittiin eduskuntaan.

Timo Soinin jytkytys kaikui tälläkin kertaa päässäni vielä seuraavanakin päivänä. Vaalien tulos oli lievästi sanottuna järkyttävä pettymys. Tällä kertaa ei sentään ollut karmeaa liskodiskoa tai morkkista siitä, mitä hemmettiä on mennyt höpöttelemään vieraalle ihmiselle, johon on jo ensisilmäyksellä aika ihastunut.

”Tänä vuonna oltiin sentään yhdessä, eikä tarvinu ettii toista facebookista”, sanoin Matille, kun olimme menossa nukkumaan. Otimme tavoitteeksi nukkua toisen vieressä seuraavienkin vaalien jälkeen. Tai käy sekin, että ensi vaaleissa pitää taas toisen pyllyä tyynynään. Mitä vain, kunhan yhdessä.

Maailmantuskaa ja itsesääliä, eli teiniajan päiväkirja

0

Viime aikoina blogeissa on päässyt hyppäämään takaisin teini-ikäisten maailmaan, kun bloggaajat ovat raottaneet vuosia vanhojen päiväkirjojensa kansia. Siitä innostuneena kaivoin eräänä iltana oman päiväkirjani laatikosta ja ryhdyin lukemaan, mitä kaikkea minä olen teini-ikäisenä ajatellut.  

Lukiessani mieleeni nousi jälleen se aivan loputon maailmantuska. Kun kaikki oli niin hirveää, vaikka oikeastaan sille ei ollut mitään syytä. Kun ajatteli, ettei tule ikinä löytämään ketään ihanaa tyyppiä, joka haluaisi olla minun kanssani. Kun ei oikein tiennyt, olisiko kivempi olla jo aikuinen vai sittenkin vielä äidin ja iskän pieni kullannuppu. Luin pätkiä sieltä täältä Matille ja sain osakseni aika suorasanaisia pilkkalauseita. Nauroimme kirjoituksilleni niin kovaa, että alakerran teinityttö varmaankin kirjoittaa päiväkirjalleen, miten ärsyttäviä naapureita heillä on.

En kyllä yhtään ymmärrä, miksi Matti väittää, että olisin muka ollut teininä jotenkin nolo. Tässä otteita minun teinipäiväkirjastani:

”En ollu koko fakin yökahvilassa, vaan joululahjaostoksilla kaupungilla. Siellä oli kuulemma ollu kivaa. Joo o. Oisin voinu olla. Miksen menny? Because i’m dull and stupid.”

”Nyt ei oo hyvä olo. Tuntuu et kaikki kaatuu päälle. Tai no melkeen. Tuntuu, etten osaa enää ees itkee. Anttiki tulee tänne Kiiminkiin kolmen viikon päästä, ehkäpä sillon kaikki näyttää paremmalta. Voispa muuttaa ulkonäköä ja ajatuksia varsinkin. Oon ihan turhautunu. Kouluki on alkanu luisuu alamäkee. Ei kiva. Vois kai luopuu vähäks aikaa näistä ajatuksista ja laittaa nukkumaan. Huomen kait sit parempi päivä. Toivotaan niin.”

”Mua ärsyttää ihan tosissaan äiti ja iskä. Ku koulut loppuu, ne pakottaa mut lähteen Rovaniemelle, vaikka aikasemmin ne lupas ettei mun tarvi, vaan voin jäädä kotiin. Yritän keksiä syitä miks mun ei pitäs lähtee sinne. En oikeesti jaksa. Täällä on satanu koko viikon. Ja sitä edellisen viikon. Ei oo yhtään kesäfiilis.”

”Nyt mua taas vituttaa aika paljon. Mua niin ottaa päähän. Saakeli. Miten ihastuminen oikeesti voi olla mahdollista? En haluais olla, koska se on niin turhauttavaa. Mulla on ollu tämmönen olo yli puoli vuotta, melkeen vuoden. Mietin tässä, et miks pojat on niin saakelin sokeita. Miksei ne huomaa ku joku tykkää niistä?!”

”Tulin just uimasta, oltiin kirkon rannassa. Oon puhunu äitille siitä pipefest-jutusta ja se oli sitä mieltä että voin lähtee. Pitää vielä iskä suostutella. Ois niin ihanaa! Olis mökkiki ja kaikki. Oon niin mielissään. Pidän koko ajan ajatuksissani peukkuja pystyssä.”

”Mikshän mä aina tykkään sellasista joilla on jo joku muu tai niin viisaista, ettei ne edes huomaa mua. En oikeesti tiiä mitä pitäs ajatella. Kohta tulee talviki ja kaikki on taas täysin vituillaan. Mietin että ku tykkää jostain, niin haluais äkkiä eroon siitä tunteesta, ku ei voi muuta ajatella, mut sit ku ei tykkää kenestäkään, niin äkkiä yrittää ettiä uutta ihastusta. Miten tää maailma oikeen mennee näin? Pitäsköhän vaan mennä päivä kerrallaan ja jos löytää jonku joka tykkää myös musta, niin sit se menee niin. En tiiä. Tämä nuoruus on oikeesti aivan helvetin vaikeeta, tunteet myllertää miten sattuu. Pienenä oli niin siistiä ku ei mistään tarvinu huolehtia. Nyt se elämä on tästä lähtien semmosta että koko ajan joku painaa mieltä.”

”Raivostuin tänään Ollille, meni niin hermot. Se suihkutti muhun Kelen axee. Vituttaa! Mut ei siis tuo vaan yleensä. Ja nyt iskäki jotain valittaa. Moi ja yöt.”

”Mua vituttaa aivan saatanasti. Oli paljon helpompaa sillon ku olin sinkku. No, tulipahan ainakin sanottua kaikki asiat, mitkä mua ärsyttää. Vois alkaa vaan nukkumaan. Miks pojat on niin pellejä?”

Mitä tähän voi sanoa? Ainakaan mä en sano enää kertaakaan, että nuorena elämä oli niin huoletonta ja helppoa. Ja olen mä jotain oppinutkin: tunteistaan voi kirjoittaa muutenkin kuin lukuisilla kirosanoilla höystettynä. Paitsi jos joku on ihan pelle.

Haaste täältä.

Hyvää yötä, kulta

0

Eilen oli aika väsyttävä ilta. Kolme sanaa ehkä kertovat aivan riittävästi: räkä, yliväsymys ja päänsärky. Aino nukahti puoli yhdeltä, kun viimein tajusin viedä hänelle lisätyynyn. Helmi valvoi kahteen, kunnes väsähti aivan yllättäen poikittain minun ja Matin väliin. Siirrettyäni Helmin omaan sänkyynsä, olin jo aika puhki. Eilen ei siis todellakaan ollut mitään läheistä kanssakäymistä, ei. Valojen sammuessa mä mietin, että ei tämä onneksi aina ole tällaista, vaan joskus saadaan mennä nukkumaan ihan rauhassa tai tehdä mitä huvittaa just silloin kun huvittaa.

Mietintätuokioni ja hyvän yön -toivotusten jälkeen kävimme vielä pienen keskustelun:

Minä: Hei muuten. Sit ku mennään naimisiin, nii pyydetäänks lahjaksi sellasta isoa peittoo, niin voitais aina nukkua saman peiton alla?

Matti: No sais olla aika leveä peitto.

Minä: Niin no siis mulla oli ajatuksena siinä siis, että voitais nukkua aina ihan vierekkäin.

Matti: No mut siis ku meillä on satakasikyt senttinen sänky, niin se peitto pitäs olla jotain kolme metrii leveä.

Minä: Mut siis ei kai meidän kummanki tarvis ihan reunalla nukkua. Etkö haluais nukkua ihan mun vieressä?

Matti: En, ku mää haluan nukkua rauhassa.

Just.

Taidankin ottaa asian puheeksi vaikka sitten parin vuoden päästä uudelleen. Aikaisintaan.

Kun vanhemmat saavat vapaaillan

0

Perjantaina kesken tavallisen aamuhulinan äidiltä tuli viesti, joka sai minut hyvin iloiseksi. Siinä luki: ”Haluatteko mennä huomenna vaikka elokuviin Matin kanssa? Voidaan katsoa tyttöjä.”  Todellakin halutaan. Mutta ehkä voitaisiin mennä elokuvateatterin sijasta syömään, sillä röhnötämme sohvalla telkkaria katsellen ihan tarpeeksi arkenakin. Olisi nimittäin kiva keskustella aikuisten jutuista pitkästä aikaa ihan rauhassa. Ehkä pitää kädestä. Juoda vaikka lonkero tai sitten kaksi. Miettiä, että kukaan täällä ei varmaan uskoisi, että meillä on jo kaksi lasta. Syödä hyvää ruokaa niin paljon, että tulee vähän paha olo. Joo – mennään kahdestaan syömään!

Sitten tuli lauantai ja treffipäivä. Pyörin peilin edessä kokeillen varmaankin kuutta erilaista paitaa, eikä mikään niistä sopinut. Matti nurisi sohvalla, että hänellä on jo ihan kamala nälkä. Pähkäilimme, menisimmekö bussilla vai ehkä sittenkin autolla, paitsi että sitten minä en voi ottaa edes sitä yhtä. Lopulta suostuin kuskin pestiin ja niin lähdimme köröttelemään kohti unelmien treffi-iltaa. Koko kaupunki oli täynnä loskaa: sukat ja kengät kastuivat heti parkkipaikalla. Mä pompin lätäköissä kuin pelästynyt jänis ja kiroilin, Matti tuli perässä ja mutisi: ”voi helvetin helvetti, ei tästä tuu mitään – haetaan heseltä ja mennään kotiin syömään”. Ravintola oli täpötäysi ja tarjoilija sanoi, että keittiössä on aika paljon ruuhkaa, joten sanaakaan sanomatta Matti lähti harppomaan kohti ulko-ovea. Hetken tiuskimme toisillemme ja mietimme, mihin muualle voisimme mennä, kunnes väsyttyäni kinasteluun lähdin tukka putkella ja raivon vallassa pomppimaan takaisin autolle.

Sitten menimme kotiin. Matti yritti sovitella, minä itkeä tihrustin. Tämmöistä tämä on aina, ei pitäisi ikinä järjestää mitään kivaa. Matti ehdotti intialaista ruokaa, mutta minulle ei käynyt, koska ei mulla ole enää yhtään fiilistä. Lopulta laskin huokaisten marttyyrin viitan harteiltani ja ehdotin ravintolaa, josta ehkä mahdollisesti voisi saada jotakin hyvää kasvisruokaa. Nopea sovinto, halaus ja unohdetaan koko häslinki, ei siinä ollut taaskaan mitään järkeä. Nauratti. Vaihdoimme märät sukat kuiviin ja lähdimme uudella innolla kohti keskustaa.

Ilta oli ihana ja onnistunut. Juttelimme uutisista, muutosvastarinnasta, tulevaisuudesta ja toisistamme, mainitsimme lapset vasta jälkiruoan aikaan. Ruoka oli hyvää ja sitä oli enemmän kuin riittävästi. Söin elämäni parasta suklaakakkua ja hihittelin koko illan niin kuin olisin juonut muutakin kuin kokista.

Kyllä kannatti lähteä, vaikka sää oli kehno, kengät kastuivat ja mä tirautin pari kyyneltä. Tuollaiset asiat nyt vaan ovat perhe-elämässä enemmän sääntö kuin poikkeus – niin siis vaikka lapset sattuisivatkin olemaan mummolassa. Jos keskittyy ainoastaan olennaiseen, niin ilta oli täyden viiden tähden arvoinen. Juuri niin sekava, kuin meiltä voi odottaakin.

Kukaan ei varmaan uskois, että mulla on kaks lasta! Eiku ainiin, mulla on nää silmäpussit.

Kolme vuotta sitten

0

Kolme vuotta sitten minulla ja Matilla oli keskustelu. Keskustelun lopuksi tultiin siihen tulokseen, että toisen kanssa on aika hyvä olla yhdessä. Sen keskustelun jälkeen elämä on muuttunut melkoisesti.

Kolme vuotta sitten eteisessä muovipussit pursusivat tyhjiä tölkkejä ja pulloja, nyt roskakori täyttyy vaipoista. Silloin Keltaisen Aitan terassilla soitti ilta-auringon paistaessa Oublues, nyt mä näpytän Googleen hakusanaksi baby blues. Silloin mä kannoin taksikuskin kanssa Matin taksista terassille nukkumaan, nyt kanniskelen vastasyntynyttä tuhisijaa ympäri kämppää. Silloin valvottiin aamuyhdeksään sängyssä henkeviä jutellen, nyt siihen aikaan käydään kaksivuotiaan kanssa keskustelua siitä, syödäänkö aamupalalla jukraa vai puuroa.

Silloin oli vain me kaksi, kesä, kaverit ja pussikaljat, kaikki tässä ja nyt. Nyt on lapset, riemunkirjava suku, yhteinen tulevaisuus. Edelleen haaveillaan, pussaillaan ja mietitään, että mitä helvettiä täällä tapahtuu. Ja okei – välillä myös pussikaljoitellaan, riehutaan baareissa ja hengataan kavereiden kanssa yömyöhään. Tai siis heti kun tämä vauvakupla tästä puhkeaa.

Kolmessa vuodessa mukaan on hypännyt melkein kaksivuotias, jonka lempiartisteja ovat Tono Slono ja Erä-Koira ja joka haluaa kuunnella lokatii ja ammat riijaa-biisejä monta kertaa päivässä. Mukana hengailee myös vastasyntynyt, joka tällä hetkellä vain syö, nukkuu ja katsoo meitä sillä ilmeellä, että ihan vähän epäilyttää tämä maailma.

Ja ainakin yksi, se kaikista tärkein asia, on pysynyt ennallaan: toisen kanssa on vieläkin aika hyvä olla yhdessä. Ja hauskaa, kaaoksenkin keskellä.