Syys

0

Jos joku kysyisi minulta, mitä vuodenaikaa muistutan eniten, vastaisin miettimättä syksyn. Olen aina rakastanut syksyä. Niitä syksyisiä värejä ja sitä surumielisen kaunista tunnelmaa. Tänä vuonna olen tavoistani poiketen kuitenkin suhtautunut syksyyn jotenkin nihkeästi: jatkuvasti olen kaipaillut kesää ja ahdistunut ajatellessani, että edessä on taas monta kuukautta synkkää kylmyyttä. Olen kellunut kurjuudessani ja koettanut kestää sen, että enää ei ole aurinko ja lämpö. Suoraan sanottuna koko syksy on ottanut pattiin aika armottomasti.

Yhtenä sateisena syysiltana katselin ulos ikkunasta, jota pitkin valui norona pieniä sadepisaroita. Ulkona puut huojuivat tuulessa, oli synkkää ja pimeää – vain kynttilöiden loiste heijastui takaisin ikkunalasista. Minulla oli kaakaota, viltti ja villasukat. Vasta silloin muistin, miksi syksy onkin niin ihana. Edes heinäkuun paahtavat helteet eivät nimittäin vedä vertoja sille lämpimälle tunteelle, jonka vain syksy saa minussa aikaan.

Sen jälkeen olenkin muistanut roppakaupalla lisää asioita, jotka ovat syksyllä paremmin. Syksyllä peitto tuntuu pehmeämmältä ja lämpimämmältä, uni on syvempää. Syksy suorastaan vaatii rauhoittumaan, lukemaan kirjoja, kokeilemaan uusia ruokia, tuijottamaan telkkarista ohjelmia, jotka ehkä naurattavat tai sitten saavat silmiin kyyneleitä. Syksyllä muistaa, että on olemassa lauluja, jotka tekevät samaan aikaan onnelliseksi ja onnettomaksi. Syksyisinä iltoina on suorastaan pakko vain käpertyä viltin mutkaan, katsoa kynttilöitä, pyytää toista hipsuttamaan jalkapohjasta ja miettiä elämää – muistella menneisyyttä ja haaveilla tulevaisuudesta. Syksy on aina uusi alku.

Eikä syksy ole ainakaan tylsä – oikeastaan se on yhtä suurta vastakohtaa. Toisessa hetkessä aurinkoinen ja ihana, toisessa taas sateinen ja kylmä. Se on melankolinen ja synkkä, mutta kuitenkin täynnä värejä ja uusia mahdollisuuksia. Syksy on hieman väärinymmärretty vuodenaika. Ehkä vähän vaikeasti lähestyttävää sorttia, mutta tutustumisen jälkeen oikein lämmin ja mukava. Syksy on mun kaveri.

Tai oikeastaan minäkinhän olen vähän niin kuin syksy. Ihan miettimättä.

Kultaa, helmii

0

Mä en muista Ainon ensimmäisistä kuukausista juuri mitään. On hataria muistikuvia ristiäisistä, joulusta ja uudesta vuodesta, mutta niidenkään muistojen todenperäisyydestä en ole ollenkaan varma. Sanotaanko vaikka niin, että aika harmaata oli. Sumuista ja harmaata. Puolen vuoden hujakoilla elämä alkoi saada hieman väriäkin pintaan, vuoden kohdalla oli jo hyvin kirkasta.

Joten tulevaisuuden Anna, tästä postauksesta voit tarkistaa, minkälaista elämä oli toisen pienokaisen ensimmäisinä kuukausina. Ei tarvitse voivotella, täällä on nimittäin ihan kaikki värit sysimustasta kirkkaan keltaiseen. Ja tylsyys, sitä sanaa en enää edes muista.

Syksy on tullut. On oransseja ja keltaisia lehtiä, sekä ilta-auringon laskiessa taivas, joka hehkuu kauniin punertavan sävyisenä verhojen välistä. Tällä hetkellä parasta on ruisleipä, jonka päällä on juustoa, tomaattia ja mustapippuria. Iloitsen keittiön uudesta sinivalkoisesta räsymatosta, jonka sain äidiltäni. Mieluiten kuuntelisin täydellistä hiljaisuutta tai vaikka lehtien havinaa, mutta Puppa J:n uusi Lasitimanttei-biisi saa myös hymyn korviin asti. Iltaisin katson televisiosta Iholla-sarjaa – suosikkini on Patrick, jonka kaapit ovat aivan yhtä sekaisin kuin meilläkin.

Välillä itkettää, kun Matti ei ymmärrä, missä paikassa cd-levyjen olisi parasta olla. Välillä itkettää, kun Aino osaa heittää niin hienosti frisbeetä. Välillä itkettää, kun Matti lähtee Ainon kanssa puistoon ja minä saan olla hetken vauvan kanssa kaksin tai vaikka nukkua päiväunet. Välillä itkettää, koska itkettää.

Yritän järjestellä ristiäisiä, jotka ovat ensi lauantaina: olen suunnitellut, minkä värisiä servettejä pöytään laitetaan ja mitä ruokaa vieraille tarjotaan. Parin viikon päästä täytän kaksikymmentäkolme, mutta en ehkä jaksa juhlia. Odotan marraskuuta, jolloin menemme Matin kanssa viikonlopuksi rakkauslomalle ihan kahdestaan.

Vauva on ihana. Hän osaa jo jokeltaa ja jammailla, kun kuuntelemme musiikkia. Olemme kumpikin sitä mieltä, että kantoliina on maailman paras keksintö. Aino on ihana isosisko, joka jaksaa aina lohduttaa, kun pikkusiskolla tulee surku. Aino osaa myös hienosti laskea, montako varvasta pikkusiskolla on: ”yksi, kaksi, kolme, KUUSI!

Värikästä, sitä elämä juuri nyt on. Tai kultaa ja helmii, kuten Puppa J laulaa.

Meil on musiikkii, meil on ystävii
Tänään ei olla kipeit eikä köyhii
On vanhoi vinyylei, Billie Holiday
Levyn rahinaa, lapset nukahtaa

Sä katsot meitä ja hymyilet
Enempää sä tältä elämältä kaipaa et

Lasitimanttei sun kaulalla
Auringonkultaa hiuksissa
Onnee ei saa rahalla
Eikä aitoa kauneutta

Tässä hetkessä ja samalla tulevassa

0

Kesällä kaikki on väliaikaista. On huoletonta, mutta samalla paljon suunnitelmia. Matkalle, pari aurinkoista päivää kotona ja sitten taas takaisin tien päälle. Koko ajan tietää, että kohta taas mennään. Siihen väliaikaisuuteen ehtii parissa kuukaudessa tuudittautua niin kovin, että syksyn tullessa tuntuu oudolta. Kaupassa miettii, kannattaako ostaa kolmea maitopurkkia, jos kohta kuitenkin taas lähdetään reissuun. Kotona suunnittelee, mitkä pyykit täytyy olla puhtaita ennen seuraavaa reissua. Sitten tajuaa, että enhän minä ole lähdössä minnekään. Kesä meni jo, nyt ollaan kotona ja eletään taas normaalia arkea, kaapissa juusto ei ehdi homehtua ja likaiset pyykit voi jättää vaikka huomiselle.

Tarvitsen kuitenkin arjessanikin jotain, mitä odottaa. Suunnittelen kaikkea pientä ja mukavaa vähän joka päivälle. Huomenna leivon jotain, viikonloppuna tehdään tortilloja, ensi viikolla käydään elokuvissa ja muutaman viikon päästä on PMMP:n keikka. Vaikka luenkin juuri kirjaa siitä miten täytyisi osata nauttia juuri tästä hetkestä, niin minulle tuo turvaa myös se, että tiedän tulevaisuuden tuovan mukanaan kivoja asioita. Oli se sitten reissu mummolaan tai tortillat viikonloppuna, mä haluan odottaa ja fiilistellä.

Mutta olen mä nauttinut myös hetkestä. Olen syönyt ruuan pöydän ääressä, olen saunonut kynttilöiden valossa, kokeillut uusia ruokalajeja ja lukenut monta avartavaa kirjaa. Parasta on nauttia hetkestä tietäen, että ihania hetkiä tulee koko ajan lisää.

Syksyllä kesän mökkireissut korvataan matkoilla uusille hyllyille ruokakaupassa. Ei ehkä yhtä huoletonta, mutta aika kivaa silti.

Ruokakokeilu, jota ei nautittu sohvalla.

Onnellisia hetkiä

0

Blogissa on ollut ihan hiljaista, vaikka elämässä on ollut jos jonkinlaista tapahtumaa. Mä olen pyörähtänyt Helsingissä, Nurmijärvellä ja Kuusamossa. Olen ihastellut Korkeasaaren mangusteja, Kitkajoen kuohuvaa koskea, Kuusamon kaunista ruskaa ja sylissäni tuhisevaa vastasyntynyttä. Kalenterissa on nyt monta merkintää, joissa on suuri sydän.

Helsingissä oli isoveli, joka leikkasi hiukseni keittiösaksilla. Oli myös toinen isoveli, jonka kanssa baarikeskustelu kääntyi jälleen menneisyyden ja tulevaisuuden analysoimiseksi. Oli kolmaskin isoveli, josta oli tullut isä ja jonka kanssa puhuimme sujuvasti niin synnytyksestä kuin siitäkin, että joskus vauvan itku vituttaa aivan suunnattomasti. Lisäksi oli joukko ihania Matin kaupanpäällisiksi saatuja perheenjäseniä, jotka tarjosivat herkullista ruokaa, juomaa ja loistavaa seuraa. Helsingissä oli myös suloinen antikvariaatti, lämpimän kesäpäivän piknik Kaisaniemen puistossa ja pyöräileviä ihmisiä, jotka kiittivät, kun mä väistin (uskomatonta, outoa!) Sitten oli tietysti rakas äiti, joka ymmärsi täysin mun ja Matin idean syödä mäkkärin ruokaa hotellin vessan lattialla kolmelta yöllä, ettei Aino herää rapisteluun.

Kuusamossa oli hieman toisenlainen meininki. Siellä muistin, että ihminen tarvitsee tasaisin väliajoin rauhallisen hetken keskellä metsää. Äänekäs koski, metsän tuoksu ja keltaiseksi värjäytyneet puut rauhoittavat enemmän kuin yksikään rentoutuskasetti. Sitä paitsi portaat, vaihteleva maasto ja ylä- ja alamäet olivat aika hyvää hyötyliikuntaa. Pohkeet ilmoittivat seuraavana päivänä olemassaolostaan hieman kivuliaasti.

Tätä minulle siis kuuluu. Just nyt The Sounds ja aika monta lukematonta blogipäivitystä. Huomenna ehkä koulua ja mozzarella-pestopastaa.

Syksy tuntuu hyvältä.