Jäähyväiset

17

Minä menetin eilen rakkaan mäyräkoiraystäväni.

Eläinlääkärin odotushuoneessa purskahdin hallitsemattomaan itkuun. Tiesin, että Topi on sylissäni viimeistä kertaa. Sen pää lepäsi kättäni vasten, hengitys oli jo vaikeaa, katkonaista. Muut odotushuoneessa istuvat ihmiset painoivat päänsä alas ja käänsivät katseensa pois. Vain lattialla omaa lääkäriaikaansa odottava mustavalkoinen koira tapitti meitä uteliaana.

Kun oli meidän vuoromme, pääsimme äidin ja Topin kanssa omaan huoneeseen. Pikkuhiljaa Topi antoi sylissäni periksi. Sitten eläinlääkäri vei sen pois. Itkin samaan aikaan sekä tuota vilttiin käärittyä rakasta ystävääni että eläinlääkärin työntekijöiden myötätuntoisia katseita ja lohduttavia sanoja. Siinä viltin mutkassa oli pala minun sydäntäni ja osa perhettäni.

Tuulen tuivertaessa hautasimme Topin eläinten hautausmaalle. Se sai mukaansa jyrsityn ja antaumuksella rakastetun ankka-lelunsa. Helmi ja Aino keräsivät illalla pihalta kiviä haudalle vietäväksi. Suurin aarre, valkoinen kivi, viedään Topin muistoksi hautausmaalle heti viikonloppuna.

Vaikka tiedän, että päätös oli oikea, välillä suru tuntuu repivältä. Itku tulee samaan aikaan kuin muistot. Kun Aino oli ensimmäistä yötä kotona ja Topi luuli, että on hänen tehtävänsä pitää huolta tuosta pienestä nyytistä. Huolestunut mäyräkoira ulisi, vinkui ja ravasi ympäri taloa niin, ettei kukaan nukkunut sinä yönä. Tai kun se paimensi uivia lapsia mökkirannassa ja meni itse kunnolla uimaan vasta kun viimeinenkin lapsi oli saatu ehjänä rannalle. Tai kun se oli niin innokkaana Matin mukana kalastamassa, että lopulta jouduimme irrottamaan häsläävän kalastuskoiran huulesta perhokoukun.

Tuo karvakuono oli elämässäni 12 vuotta. Se tuli perheeseemme, kun olin pahimmassa teini-iässä. Se kiersi sylistä syliin kotibileissä, juoksi pihalla vapaana ja onnellisena, kun me teinit selvittelimme illan draamoja keskenämme terassin tuhkakupin ympärillä. Bileiden loputtua se löysi aina jonkun kainaloon sohvalle nukkumaan.

Sen pehmeään turkkiin olen itkenyt lukemattomat kyyneleet. Riidat poikaystävieni kanssa, isäni kuoleman, epäonnistumiset, yksinäisyyden tunteet ja epävarmuudet. Äitini kutsui sitä terapiakoiraksi, koska se konkoili syliin aina, jos jollakin oli paha mieli.

Viimeiset vuodet sen koti oli sekä äitini luona että meidän luonamme. Välillä tunsin pahaa mieltä siitä, että se joutui reissaamaan kahden kodin väliä. Välillä mietin itsekkäästi, etten aina jaksaisi tinkiä omista menoistani, kun Topi on meillä ja vaatii eroahdistukseensa koko ajan seuraa.

Topi ei välittänyt yhtään, jos joku ajatteli sen olevan rasittava. Se oli aina iloisena ovella vastassa tervehtimässä, kävi ensin pusuttelemassa pienimmät ihmiset ja lankesi sitten selälleen rapsutettavaksi isompien ihmisten eteen. Topi oli varma, että jokainen kotiimme saapunut vieras tuli kylään varta vasten hänen takiaan.

Kun katselin eilen kuvia Topista, huomasin, että monissa kuvissa törötti pöllämystynyt mäyräkoira, sillä tavalla vähän hölmösti kulmassa, jonkun naaman edessä, pöydän alla ruokaa kerjäämässä tai onnellisena takapiruna lasten leikeissä. Sillä oli tapana olla aina edessä niin, että sen pölkkymäiseen olemukseen oli vähällä kaatua.

Aika usein keskustelimme Matin kanssa, ettei Topin tarvitsisi nukkua likaisine tassuineen ihmisten kanssa samassa sängyssä, mutta minä en voinut kieltää, kun se tuli kuopimaan etutassullaan untuvapeittoni reunaa, käpertyi kainalooni, maiskutteli hetken ja alkoi sitten kuorsata tyytyväisenä.

Eilen painoin pääni viimeistä kertaa tuon pienen, hassun mäyräkoiran otsaa vasten. Annoin pusun kuonolle. Silittelin. Kerroin, ettei ole mitään hätää.

Nyt rinnassa tuntuu ontolta. Itkettää. Silmiä kirvelee.

Hyvää matkaa, ystävä hyvä. Kiitos, että olit.

Kun raskaana ei olekaan hyvä olla

0

”09.06.2012

”Nauti nyt, elät elämäsi ihaninta aikaa!” sanoi eräs äitini ystävä. Ei minusta tunnu siltä. Suoraan sanottuna elän ehkä elämäni raskainta aikaa. Ahdistaa, vituttaa, itkettää, masentaa. Pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat niin suurilta. Voiko kaikkea enää pistää hormonien piikkiin? Jossakin on romahduspiste ja musta tuntuu, että se on ylittynyt mulla nyt.

En ole enää edes varma, mistä kaikki tämä masennus johtuu. Kun monta pientä asiaa kasaantuu hartioille, lopulta ihminen luhistuu. Mä oon vaan taistellut sitä luhistumista vastaan ja yrittänyt pitää elämästä kiinni kynsin hampain. Johonkin asti se on toiminut, mutta jossain vaiheessa ote on livennyt. Ja nyt on vaikeaa päästä takaisin.

Kaikesta tästä tekee vielä vaikeampaa se, että on jokin hiton oletus, että raskaana kaikki on ihanaa ja auvoisaa. Ai mut, kyllähän sitä lihoo ja on vaivoja, mut lopulta kaikkihan on niin hyvin! Liian moni nainen on samanlainen kuin minä – on helpompi vain esittää onnellista kuin näyttää paha olonsa kaikille. Siinä tekee vain hallaa itselleen ja muille. Miten saada apua, jos sitä ei osaa tai uskalla pyytää?

Tekisi mieli laittaa nukkumaan ja herätä vasta elokuussa. Jos vain huolet voisi heittää romukoppaan. Jos vain pystyisi nauttimaan kesästä, odotuksesta. Aina ei vain kaikki mene niin kuin olisi suunnitellut. Oikeastaan, harvoin mikään menee kuin suunnitelmissa.

Eikä sitä pitäisi vain kestää.”

Minun viime raskaus ei ollut helppo. Fyysisesti mulla ei ollut juuri mitään ongelmia satunnaisia selkäkipuja ja alun pahoinvointia lukuunottamatta, mutta henkisesti koko raskaus oli yksi elämäni vaikeimmista ajoista. Ihan yhtäkkiä olin tilanteessa, josta ei ollut ulospääsyä. Elämä heitti kuperkeikkaa, enkä mä pysynyt perässä. En ole ehkä koskaan pelännyt niin kovasti – tunsin itseni yksinäiseksi, vaikka ympärillä oli ihmisiä. Tulevaisuus pelotti. Luin netistä artikkeleita, joissa kerrottiin äidin raskausajan stressin olevan vaaraksi sikiölle. Tuntui siltä, että olen paska äiti jo ennen kuin koko lapsi on syntynyt.

Eniten pelkäsin sitä, että minä ja Matti ei ollakaan valmiita. Että erotaan ja mä jään yksin. Että en osaa mitään. Näin sieluni silmin itseni selkä kaarella karjuvan lapsen kanssa kahdestaan. Hiukset takussa, rättiväsyneenä sängyn reunalla itkemässä. Pelkäsin sitä niin kovasti, että tuo kaikki muuttui mielessäni todeksi. Kuvittelin sen olevan väistämättä edessä – olin väsynyt vauva-arkeen jo ennen kuin se oli ehtinyt alkaakaan. Tunsin syyllisyyttä siitä, että olin ahdistunut asiasta, josta pitäisi olla ainoastaan onnellinen. Tuntui, että mulla ei ole oikeutta tuntea huonoa oloa.

Kuin ihmeen kaupalla kaikki menikin loppujen lopuksi hyvin. Vauva-arki oli helpompaa kuin olisin voinut kuvitellakaan. Emme eronneet, vaikka välillä toinen ärsytti ja väsytti. En jäänyt yksin ja Ainon synnyttyä en ollut enää yksinäinenkään. Näin rakkaita enemmän, löysin taas jossain kadoksissa olleen itseni. Tajusin, että tulevaisuuden väistämättömät vaikeudet olivatkin täysin omaa kuvitelmaani. Neuvolassa vastasin edelleenkin: ”kaikki on hyvin” – ja silloin sitä ihan oikeasti tarkoitinkin.

Tämän raskauden aikana en pelkää yksin jäämistä, en tunne yksinäisyyttä tai ahdistusta. Tiedän, että pärjään ja Matti pärjää. Tiedän, että väsymys ei kaada koko maailmaa (ainakaan lopullisesti). Ottaisin vaikka kaikki fyysiset oireet, kunhan vain selviäisin tästä raskaudesta henkisesti helpommalla.

Jos minulla olisi valtaa, kirjoittaisin neuvolan ohjevihkosiin – ensimmäisille sivuille: ”Kaikki eivät ole onnellisia raskauden aikana. Sinä saat tuntea masennusta, pelkoa ja ahdistusta. Juttele, kirjoita, itke tai huuda, se ihan oikeasti auttaa. Kaikkea ei ole pakko kestää. Sinä et ole yksin – on aina joku, joka ymmärtää.”

 

Ja maailma on sun

0

Kotona lapsen kanssa ollessa tulee miettineeksi paljon tulevaisuutta. Enimmäkseen sitä, mitä haluaisi tehdä isona. Nuorempana ajattelin, että aikuisena teen jotain suurta, jotain mikä jää historiankirjoihin ja josta saa mainetta ja mammonaa. En tiennyt, mitä se jokin voisi olla, mutta olin aivan varma, että aikuisena sen kyllä tietää. Vuodet kuluivat, unelmat muuttivat muotoaan. Jossakin vaiheessa ajattelin, että ehkä työn ei tarvitsisi sittenkään olla kovin mahtavaa, kunhan vapaa-aikana pääsisi tekemään jotain, jota oikeasti rakastaa. Että ehkä voisin tyytyä vähempään, jos nyt edes jotain saisin aikaiseksi.

”Ei sen tarvitse olla kivaa, kunhan vapaa-aika on kivaa”, toistelimme Matin kanssa toisillemme. Matti mietti, että ehkä talven voi tehdä kurjaa työtä, jotta kesällä saisi kalastaa ja tehdä sitä, mikä on oikeasti hauskaa. Olin samaa mieltä ja mietin itse, että ehkä mä voisin päivisin tehdä jotain paskaduunia, kunhan illalla pääsen kotiin rakkaiden luokse, kirjoittamaan, lempikeikoille. Sitten tapahtui jotain ja havahduin omiin ajatuksiini. Mietinkö oikeasti noin koko sydämestäni 22-vuotiaana? Haluanko luopua unelmistani vain sen vuoksi, koska jokin muu reitti olisi niin paljon helpompi ja hyväksyttävämpi? Haluanko minä todella tuhlata päivästäni kahdeksan tuntia työhön, joka ei anna muuta kuin korvauksen pankkitililleni? Ja mitä hemmettiä – kannustanko rakastani tekemään vain kolme kuukautta vuodessa sitä, mitä ihan oikeasti haluaa?

Meillä ei ole juuri nyt paljoa rahaa. Ei omistusasuntoa, suuria säästöjä tai seinillä kallista taidetta. Silti me olemme onnellisia. Joten miksi emme voisi tehdä sellaista työtä, josta käteen ei ehkä jäisi niin paljon rahaa, mutta joka olisi kiinnostavaa ja hauskaa? Raha ei ihan oikeasti tee onnelliseksi. Minut tekee onnelliseksi ihmiset, musiikki, tarinat, asioiden pohdiskelu ja niistä kirjoittaminen. Jos tuhlaan suurimman osan päivästä asioihin, joista en pidä, en ehkä jaksakaan tehdä niitä asioita, joita rakastan.

En ole koskaan kuullut kenenkään katuneen vanhana sitä, että teki elämässään asioita, joita oikeasti halusi tehdä. Minä en halua olla se äiti, joka sanoo lapsilleen: ”älkää tehkö niin kuin minä tein, vaan uskaltakaa seurata unelmianne”. Haluan olla esimerkki, joka voi sanoa: ”kaikki on mahdollista, jos ihan oikeasti haluaa”. Enää pitäisi keksiä, mikä se kaikista suurin unelma kirjaimellisesti olisi. Onneksi minulla on vielä aika paljon aikaa miettiä, samalla kun kulutan vaikka kaiken aikani niihin kaikista tärkeimpiin – ihmisiin.

Syteen tai saveen. Kompuroiden ehkä, mutta minä en pienistä hätkähdä. Koska maailma on mun.

Anna, jonka mielessä pyöri vain: ”Moi maailma – nyt mä oon vapaa!”

Millaisia ihmisiä minä ihailen?

0

Trendin innoituksesta olen miettinyt, minkälaisia ihmisiä ihailen. Tietysti ihailen rohkeita oman tien kulkijoita, jotka uskovat itseensä ja tietävät tarkkaan, mitä haluavat. Mutta ei se ole kaikki – ei ihmisen tarvitse olla sellainen, jotta olisi ihailtava. Eikä rohkeus ole aina sitä, että heittäytyy uusiin kokemuksiin vailla pelkoa. Rohkeus voi olla vaikka sitä, että uskaltaa olla tylsä tai sitä, että uskaltaa olla tekemättä kaikkea muiden mielestä jännittävää, joka ei oikeastaan tunnu edes omalta jutulta.

Ihailen ihmisiä, jotka uskaltavat olla hiljaa. Ihmisiä, jotka ovat uteliaita, kyseenalaistavat maailmaa, järjestelmää ja itsestäänselvyyksiä. Ihmisiä, jotka kyselevät aina lisää, eivätkä tyydy jokaiseen vastaukseen. Ihmisiä, jotka uskaltavat puhua surusta, peloista ja siitäkin, että aina ei jaksa. Ihmisiä, jotka vaikeassakin paikassa löytävät tilanteesta tragikoomisia piirteitä. Ihmisiä, jotka eivät elä elämäänsä muiden odotusten mukaisesti. Ihmisiä, jotka kertovat mielipiteensä ja taistelevat vääryyttä vastaan, vaikka siitä sataisi tolkuttomasti paskaa niskaan.

Oikeastaan ihailen sopivasti vihaisia ja vaikeita ihmisiä. Mutta tiedättekö mitä? Tämä maailma ei pyörisi, jos kaikki olisivat sellaisia. Siksi ihailen suuresti myös niitä, jotka ovat kärsivällisiä, lämpimiä ja antavat maailman mennä menojaan. Niitä ihmisiä, jotka antavat muille mahdollisuuksia. Niitä, jotka välillä toppuuttelevat hulluja taiteilijoita. Niitä, jotka ovat aina läsnä, vaikka eivät vieressä olisikaan. Niitä, jotka huolehtivat jokapäiväisistä asioista, kun vihaiset ja vaikeat ihmiset keskittyvät maailman epäkohtiin.

Minä ihailen valtavasti muusikoita, jotka osaavat kirjoittaa lauluihinsa koko maailman. Gösta Sundqvistia, Juice Leskistä, Martti Syrjää ja Paula Vesalaa. Ihailen kirjailijoita, jotka suhtautuvat kirjoissaan vääryyksiinkin huumorilla. Anna-Leena Härköstä ja Tuomas Kyröä. Kaikista eniten ihailen omaa äitiäni, joka on elänyt melkein koko elämänsä tukien ja ymmärtäen yhtä (tai oikeastaan kolmea) maailmantuskissaan kamppailevaa tyyppiä.

Siis: hulluja, hauskoja, omituisia, vaikeita, lahjakkaita, älykkäitä. Ihania, lämpöisiä, kärsivällisiä, korvaamattomia. Tavallisia ja vähän epätavallisiakin ihmisiä – silleen sopivassa tasapainossa.

Äiti on suurin.

Anna lapselle raitis joulu

0

Mä olen nyt ilonpilaaja, mutta mun on pakko. Joka paikka on täynnä joulufiilistelyä, joulun ilosanomaa, iloisia tonttulauluja ja kauniita jouluvaloja. Lasten silmät loistavat kirkkaina, kouluissa suunnitellaan jo joululomaa ja väsätään innokkaina kirjeitä joulupukille. Siellä välkehtivien silmien seassa on kuitenkin myös niitä pieniä, joiden silmät loistavat ainoastaan kyynelistä. Kun muut toivovat lahjaksi uutta tietokonepeliä tai iPadia, on pieniä, joiden suurin toive on se, ettei kukaan riitelisi, sammuisi tai joisi jouluna viinaa. Joillekin joulunodotus on pelkkiä toteutumattomia rukouksia siitä, että tänä vuonna kaikki olisikin onnellista ja sopuisaa. Ja koska lapsi todella haluaa uskoa elämästä hyvää, on niiden haavekuvien rikkoutuminen kerta toisensa jälkeen yhtä kamalaa. Kunnes tulee joulu, jolloin toiveet vaihtuvat ehkä lopullisesti katkeruuteen ja vihaan.

Koulun joulukirkossa pappi saarnasi, kuinka jokaisella lapsella on oikeus raittiiseen jouluun. Kymmenen vuotiaana nieleskelin ja ajattelin mielessäni, että kaunis ajatus, mutta ainakaan minulla ei ole oikeutta sellaiseen. Kun toisille joulu on vuoden parasta aikaa, toiset toivovat, että joulupyhät olisivat nopeasti ohi ja koittaisi taas turvallinen arki, jolloin kukaan ei voi juoda aamuyöhön saakka Koskenkorvaa ja hakata känniänkyrässä seiniä. Eikä kenenkään pitäisi olla aikuisena se, joka katkeruuksissaan itkee lapsilleen omia lapsuudessa rikkoutuneita haaveita. Siitä tulee helposti loppumaton kierre, johon sukupolvet toisensa jälkeen hyppäävät.

Jokaisen lapsen pitäisi saada iloita joulusta ilman pelkoa ja katkeruutta. Lapsen suurin joululahjatoive pitäisi olla jotakin sellaista, jonka toteutumatta jääminen ei satuta enää monen kymmenen vuoden jälkeen. Glögi on hyvää ilman suurta tujausta väkevää ja kinkkukin paistuu itsekseen ilman välihömpsyjä. Alkoholista kieltäytyminen ei myöskään maksa mitään.

Anna lapsellesi raitis joulu – ihan jokaisella pienellä on siihen oikeus.

Niin, ja jouluna saa itkeä jos itkettää. Ja meluta, mutta ei kännissä. 

Viime vuoden Komiat -lehden pääkirjoitus. Mua itkettää vieläkin.