Eilinen

0

Tulimme tyhjillään olevaan mummolaan. Kello oli hieman yli yksi, ja eduskunnassa käsiteltiin jotakin asiaa, josta minä en tajunnut mitään. Helmi nukkui turvakaukalossaan täydessä ulkovaatetuksessa – ajattelin, että riisun hänet heti, kun äänestys on käyty. Aino leikki posliinikupeilla ja lauleskeli. Käteni olivat kylmät ja nihkeät.

Sitten tuli äänestys. Kaikki meni nopeasti ja yhtäkkiä taulussa näkyi luvut 92 ja 105. Mahassa muljahti. Repesin itkuun. Aino tuli näyttämään kieltään – hän oli varastanut mummon sokerikupista sokeripalan.

Kädet täristen laitoin viestin äidilleni ja veljelleni. Aino ihmetteli tunteenpurkaustani ja minä mietin onnellisena, että niin hän varmaan ihmettelee viidentoista vuoden päästäkin. Miettii, että olitpa äiti kahjo – mitä ihmeellistä siinä on: sehän on ihan itsestäänselvää, että kun rakastaa toista, saa mennä naimisiin.

Minun lapseni saavat elää nuoruutensa maassa, jossa oikeaa rakkautta ei määritellä kumppanin sukupuolen mukaan. Mä olen niin onnellinen.

(Tais täristä kädet vielä tässäkin..)

Mää tahon

0

Minun ensimmäinen muistikuvani avioliitosta ja häistä on ehkä vuodelta 1996, jolloin leikimme kymmenen vuotta vanhemman isoveljeni kanssa Barbien ja Kenin häitä. Häihin oli kutsuttu kymmeniä vieraita aina pehmonalleista Lego-ukkoihin. Kaikilla oli hienot vaatteet ja kampaukset, joku jurputti kirkonpenkissä kateellisena ja toinen tärisi jännityksestä. Ken odotti komeana alttarilla, kun Barbie käveli kirkonkäytävää pitkin häikäisevän kauniina kimaltavassa mekossaan. Pappi puhui pitkään ja hartaasti. Lopulta tuli hetki, jolloin pappi kysyi: ”Tahdotteko ottaa toisenne aviopuolisoiksi ja rakastaa toisianne myötä- ja vastoinkäymisissä?” Ken katsoi hymyillen Barbieta ja sanoi: ”Tahdon”. Barbie katsoi Keniä ja kuiskasi: ”En tahdo”. Sen jälkeen Barbie juoksi valkoinen mekko hulmuten ulos, nallekarhujen ja muovisten sotilasukkojen jäädessä katsomaan tragediaa suu ammollaan.

Minulla on kolme isoveljeä – olen viettänyt heistä kahden häitä ja todistanut, kun he ovat lausuneet rakkaimmilleen ”Tahdon”. Haluan viettää vielä ainakin kahdet häät: minun ja minun rakkaimpani, sekä vanhimman veljeni ja hänen tulevan rakkaimpansa. Jostakin käsittämättömästä syystä tällä hetkellä meistä kahdesta vain minulla on oikeus avioliittoon rakastamani ihmisen kanssa. Se ei ole tasa-arvoista, oikeudenmukaista, eikä millään tavalla järjellä selitettävää.  

Huomenna eduskunta päättää asiasta, jonka pitäisi olla itsestäänselvyys. Hermostuttaa. Älkää vaan tyrikö tätä nyt.

Minä tahdon päästä jännittämään, miten isoveljeni vastaa ratkaisevaan kysymykseen omissa häissään. 

Anna lapselle raitis joulu

0

Mä olen nyt ilonpilaaja, mutta mun on pakko. Joka paikka on täynnä joulufiilistelyä, joulun ilosanomaa, iloisia tonttulauluja ja kauniita jouluvaloja. Lasten silmät loistavat kirkkaina, kouluissa suunnitellaan jo joululomaa ja väsätään innokkaina kirjeitä joulupukille. Siellä välkehtivien silmien seassa on kuitenkin myös niitä pieniä, joiden silmät loistavat ainoastaan kyynelistä. Kun muut toivovat lahjaksi uutta tietokonepeliä tai iPadia, on pieniä, joiden suurin toive on se, ettei kukaan riitelisi, sammuisi tai joisi jouluna viinaa. Joillekin joulunodotus on pelkkiä toteutumattomia rukouksia siitä, että tänä vuonna kaikki olisikin onnellista ja sopuisaa. Ja koska lapsi todella haluaa uskoa elämästä hyvää, on niiden haavekuvien rikkoutuminen kerta toisensa jälkeen yhtä kamalaa. Kunnes tulee joulu, jolloin toiveet vaihtuvat ehkä lopullisesti katkeruuteen ja vihaan.

Koulun joulukirkossa pappi saarnasi, kuinka jokaisella lapsella on oikeus raittiiseen jouluun. Kymmenen vuotiaana nieleskelin ja ajattelin mielessäni, että kaunis ajatus, mutta ainakaan minulla ei ole oikeutta sellaiseen. Kun toisille joulu on vuoden parasta aikaa, toiset toivovat, että joulupyhät olisivat nopeasti ohi ja koittaisi taas turvallinen arki, jolloin kukaan ei voi juoda aamuyöhön saakka Koskenkorvaa ja hakata känniänkyrässä seiniä. Eikä kenenkään pitäisi olla aikuisena se, joka katkeruuksissaan itkee lapsilleen omia lapsuudessa rikkoutuneita haaveita. Siitä tulee helposti loppumaton kierre, johon sukupolvet toisensa jälkeen hyppäävät.

Jokaisen lapsen pitäisi saada iloita joulusta ilman pelkoa ja katkeruutta. Lapsen suurin joululahjatoive pitäisi olla jotakin sellaista, jonka toteutumatta jääminen ei satuta enää monen kymmenen vuoden jälkeen. Glögi on hyvää ilman suurta tujausta väkevää ja kinkkukin paistuu itsekseen ilman välihömpsyjä. Alkoholista kieltäytyminen ei myöskään maksa mitään.

Anna lapsellesi raitis joulu – ihan jokaisella pienellä on siihen oikeus.

Niin, ja jouluna saa itkeä jos itkettää. Ja meluta, mutta ei kännissä. 

Viime vuoden Komiat -lehden pääkirjoitus. Mua itkettää vieläkin.