Kun elämä muuttui

0

Istuin kylpyhuoneen lattialla suihkun alla, kuuma vesi virtasi selkääni pitkin. Hörpin Mountain Dewiä keltaisesta muovimukista, jonka muutama kuukausi aikaisemmin olin salaa napannut lapsuudenkotini astiakaapista muuttaessani ensimmäiseen omaan kotiini. Kuume oli noussut jo yli neljäänkymmeneen. Minua paleli ja oksetti.

Matti oli juuri lähtenyt Kuusamoon töihin. Kysynyt, pärjäänkö varmasti. Seuraavana päivänä mummo ja pappa toivat särkylääkettä ja pussillisen ruokaa: limsaa, vanukkaita, karjalanpataa, suolakurkkuja ja joulutorttuja. Mummo hössötti, voi hyvänen aika sentään, miten sie noin oot menny sairastumaan, minä tärisin peiton alla ja lupasin soittaa, jos tulee hätä.

Muutaman päivän päästä kuume oli laskenut. Pakkasin matkalaukun ja lähdin kohti Oulua, jossa Matti jo odotti minua. Juoksin junalle liian ison matkalaukkuni kanssa, ja juna-asemalle päästyäni pysähdyin oksentamaan kuusen alle. Ihmiset kääntyivät katsomaan – minun olisi tehnyt mieli kiroilla ja näyttää heille keskisormea. Junassa istuin käytävällä oven vieressä, kuuntelin kuulokkeistani Rauli Badding Somerjokea ja itkin, koska biisit koskettivat jotenkin oudosti enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Muutaman tunnin päästä tein raskaustestin, eikä enää mikään muukaan ollut ennallaan.

Illalla haimme kiinalaisesta valkosipulikanaa. Kävelimme keskustassa käsi kädessä, humalaiset ihmiset puhuivat kovempaa ja hoippuivat uhkaavammin kuin ennen. Mietin, miltä se tuntuisi, jos toisessa kädessä kävelisi pieni ihminen. Meidän pieni ihmisemme. Miltä tuntuisi selittää jollekin, että minä olen ollut ennen paljon muutakin kuin sinun äitisi. Mietin vappupalloja, pieniä kenkiä, Muumimaailmaa ja Stepan Lastenlaulua. Mietin baari-iltoja, jatkoja, keikkoja ja festareita.

Autossa soi Jätkäjätkät. Tyttö ja poika ne tanssissa pyörii, kohta jo lapsonen jaloissa hyörii, lapsi se varttuu, elämä se pyörii, pyörii, kierroksen uudelleen. Minä vilkaisin Mattia ja ajattelin, että me olemme hyviä tyyppejä, ja se pieni ihminen olisi oikeastaan aika onnekas saadessaan meidät vanhemmiksi.

Saunoimme. Matti kävi tupakalla puolen tunnin välein. Keskustelimme pimeässä huoneessa myöhään yöhön: tulevaisuudesta, menneisyydestä, unelmista ja peloista. Suunnitelmista, joita kummallakaan ei oikeastaan ollut. Katsoimme toisiimme ja itkimme, epäuskosta ja epävarmuudesta, ehkä onnestakin enemmän kuin mistään muusta. Aamuyöllä nukahdimme lapsuudenkotini sänkyyn tiukasti toisiimme takertuneina.

Emme olleet varmoja. Olimme aivan varmoja.

Sinä iltana hengitys haisi valkosipulilta ja minun maailmani muuttui oudommaksi, pelottavammaksi ja niin paljon paremmaksi.

Levon Helmi

0

Oli syksy 2014. Sadepisarat rätisivät ikkunapeltiä vasten, musta maa imi kaiken valon itseensä. Pieni ihminen karjui iltaisin tunteja. Vanhempiensa mielissä huoli, viha, raivo, rakkaus, epätoivo. Oli paljon lauseita, jotka yrittivät antaa lohtua vauvalle. Vielä enemmän oli lauseita, joita ei voinut sanoa ääneen. Ajatuksissa samaan aikaan järjetöntä raivoa ja rakkautta. Kun vauva monien tuntien jälkeen viimein yöllä väsyi huutoonsa, myös äitinsä itki itsensä uneen.

Tarinan vauvan nimi on Helmi, ja minä olen hänen äitinsä. Yritimme keksiä itkevälle rakkaalle erilaisia unilauluja. Nuku nuku nurmilintu, isäs meni metsään. Tuu-tuu-tupakkarulla, mistäs tiesit tänne tulla, hoilasin epätoivoissani, koska en muutakaan osannut, mutta Helmi vain huusi selkä kaarella eikä tuntunut kuulevan mitään. Matti työnsi vaunuja keittiössä, olohuoneessa, eteisessä. Välillä olimme hiljaa, välillä raivosimme toisillemme, koska vauvallekaan ei voinut. Joskus väsyneinä keksimme radion hittibiiseihin uusia sanoituksia, joissa aiheena oli vauva joka ei nuku. Se oli hauskaa, mutta nauraminen rääkyvän lapsen vierellä tuntui kornilta.

Eräänä iltana Matti yritti jälleen nukuttaa Helmiä. Tiesin, ettei siitä tulisi mitään. Istuin sohvalla turtana, pala kurkussa, rättiväsyneenä. Olin varma, että joku naapureista soittaa sosiaalityöntekijälle ja Helmi haetaan meiltä pois. Yhtäkkiä särisevä huuto loppui kuin seinään. Jäin odottamaan huudon jatkumista, mutta hiljaisuus levisi jokaiseen kotimme nurkkaan ja peitti kaiken alleen. Avasin makuuhuoneen oven niin varovasti kuin osasin. Matti istui sängyllä Helmi sylissään: Helmi nyyhkytti hiljaa silmät kiinni, hengitti syvään, huokaisi.

Nostin katseeni vauvasta Mattiin, joka osoitti puhelintaan. Puhelimesta kuului Jätkäjätkien Levon helmi.

Spotifyn mukaan Levon helmi oli vuoden kuunnelluin biisini. Se on soinut vuoden aikana 198 kertaa. Se soi tammikuun pakkasyönä, kevään aurinkoisena aamuyönä, elokuun helleyönä ja syksyn sadeyönä. Se soi viime viikolla, toissapäivänä ja eilen. Tiedän, että se soi myös tänä yönä.

Pelastuksemme. Laulu, jonka tahdissa on turvallista nukahtaa.

Ei millään malttais luotaan lähteä pois
Kun kaikenlaista ois
Vähän kehrättävää vielä
En tahtois irti päästää
Kun luoksein mua kaipaa

Äitiyden kymmenen käskyä

0

Ohjeita vanhemmuuteen:

  1. Muista, että lapsi on lahja. Pidä koko ajan mielessä, että on olemassa tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä, jotka eivät voi saada lapsia. Älä suunnittele mitään, älä iloitse positiivisesta raskaustestistä tai pyöristyvästä vatsasta, äläkä puhu raskaudesta mitään, sillä muuten voit pahoittaa jonkun mielen. Parempi kun et edes ajattele koko asiaa.
  2. Tieto on valtaa. Lue jo etukäteen lukuisia kirjoja erilaisista unikouluista, perhepedin hyödyistä, sormiruokailusta, kiintymysvanhemmuudesta ja erityisherkkyydestä. Jos et opi mitään tärkeää, voit ainakin päteä avoimen päiväkodin kahvipöydässä tai keskustelufoorumeilla niille luusereille, jotka eivät tiedä, mitä tarkoittaa tassuttelu tai curling-vanhemmuus ja kuka on Janna Rantala.
  3. Pidä mielessä, että ei ole olemassa oikeaa aikaa saada lasta. Olet aina joko liian nuori tai liian vanha, liian vastuuton tai liian ylihuolehtiva, liian saamaton vetelys tai liian urakeskeinen ja itsekäs.
  4. Muista, että lapsi ei muuta mitään. Voit edelleen lähteä päivän varoitusajalla reppureissulle Intiaan, voit edelleen uppoutua päiviksi kiinnostavan romaanin pariin, voit edelleen nauttia ystäviesi ja pienen tuhisijasi kanssa kahdeksan ruokalajin illallisen Michelin-ravintolassa ilman minkäänlaista häiriötä. Lapsi ei muuta mitään, vaan hän tulee osaksi sinun arkeasi. Kyse on vain ja ainoastaan omasta asenteestasi.
  5. Jos vauvasi itkee yöt läpeensä, muista, että Liisin vauva itki enemmän ja kovempaa ja Liisi kärsi samaan aikaan myös issias-kivuista sekä migreenistä. Jos vauvasi ei itke öisin, muista, että hiljaisuus on vain vaihe ja loppuu kyllä ennen kuin huomaatkaan, viimeistään murrosiässä.
  6. On olemassa asioita, jotka ovat suoraan verrannollisia siihen, kuinka paljon rakastat lastasi. Osta lapsellesi neljä kertaa vuodessa uusi, pohjoismainen kasvihuoneluomupuuvillasta valmistettu vaatekerta ja muista, että merkkinä sallitaan vain nimeltään monimutkaiset ja ehdottomasti ulkomaalaiset, kuten Polarn. O. Pyret, Pomp de Lux tai Mini Rodin. Käytä itse ommeltuja kestovaippoja, sillä kertakäyttövaipat ovat yksi suurimmista syistä siihen, että maailma hukkuu roskaan. Tee lapsesi ruoka itse. Alusta loppuun. Kasvata perunat ja porkkanat omalla maalla, valmista makaronilaatikko rintamaidosta, hanki kanoja ja teurasta ne itse. Ja mitä korvikkeeseen tulee: älä missään olosuhteissa anna sitä myrkkyä lapsellesi.
  7. Valmistaudu olemaan töistä pois vähintään kuusi vuotta. Lapsi ei kuulu päiväkotiin: jos olet päättänyt lapsen hankkia, on sinun tehtäväsi hänestä huolehtia. Päiväkotiin hylätyistä lapsista tulee huonotapaisia, aggressiivisia ja ylivilkkaita. Huomaa kuitenkin, että hoitaessasi lasta kotona pilaat hänen mahdollisuutensa sosiaalisiin suhteisiin. Kotona hoidetuista lapsista tulee arkoja, epäsosiaalisia ja koulukiusattuja.
  8. Et ole väsymyksesi kanssa yksin. Se yksinhuoltajaäiti, jolla on seitsemän lasta, neljä koiraa ja papukaija, on varmasti sinua väsyneempi ja silti hänen kotinsa on siistimpi kuin sinulla.
  9. Ota paineita kaikesta. Huolestu jokaisesta mahdollisesta vaarasta. Älä enää koskaan valita mistään. Kun on saanut lahjaksi lapsen, on myös käytännössä hyväksynyt sopimuksen, jossa kaikkiin valituksen aiheisiin on vain yksi vastaus: ”Itsepähän olet lapsesi hankkinut”.
  10. Muistuta kaikille, että päivääkään et vaihtaisi pois. Nauti joka ikisestä sekunnista, sillä lapset ovat pieniä vain hetken. Kohta he muuttavat pois ja ottavat yhteyttä ainoastaan ollessaan jotakin vailla. Siitä tiedät, että on tullut sinun aikasi astua estradille: seuraava sukupolvi odottaa malttamattomana kullan arvoisia neuvojasi heidän vanhemmuuteensa liittyen.

(Kirjoitin koulussa elämäni ensimmäisen pakinan. Halusin jakaa sen teillekin.)

Haikeus ja huojennus

0

Laskin juuri, että minä olen ollut tähänastisesta elämästäni 1187 päivää äitiysvapaalla, vanhempainvapaalla, hoitovapaalla, äitiysvapaalla, vanhempainvapaalla ja sitten taas hoitovapaalla. Kaikki tämä yhteen putkeen, ilman yhtäkään työ-, koulu- tai edes työttömyyspäivää. Tuhatsatakahdeksankymmentäseitsemän päivää. Onko mikään ihme, että pää tai ainakin mieli oli vähällä hajota sirpaleiksi? Onko mikään ihme, että kirjoittelin tutuille kanssaäideille apua-mä-en-enää-kestä-hetkeäkään -viestejä vähintään kerran kuukaudessa? Onko mikään ihme, että haaveissani suunnittelin lomamatkaa Afrikkaan, Aasiaan, Etelä-Amerikkaan tai vaikka jumalauta Mäntsälään? Ihan sama minne, kunhan pois. Pois kotiäidin pestistä, irti siitä epätoivoisesta pyykkivuorilla kiipeilevän takkutukan roolista.

Koulussa minä olen ollut kotiäitiyden jälkeen nyt viisi päivää. Epämukavuusalueella, uusien ihmisten ja asioiden parissa, esittelemässä itseäni, asuinpaikkaani, outoja tapojani ja sarkasmiani, jota kukaan ei ymmärrä. Joka aamu olen puunannut naamani, harjannut hiukseni, riisunut yöpuvun ja pukenut päälleni vaatteet, joissa kehtaan poistua ulos neljän seinän sisältä. Joka aamu olen sanonut haikeat heipat, painanut kotioven kiinni ja kiiruhtanut ripein askelin auton suojiin nyyhkyttämään.

Ensimmäisenä koulupäivänä mahassani vilisi muurahaisia. Olin aivan varma, etten osaa enää ollenkaan jutella aikuisille, jäädyn täydellisesti, karkaan kesken päivän ja perun koko paskan. Mutta se meni ihan hyvin. Ihan hyvin, vaikka ainoa asia, jonka sain itseäni esitellessä kerrottua oli se, että vihaan tennissukkia ja itseni esittelyä. Ensimmäisen päivän jälkeen kaikki on ollut paljon helpompaa ja minä olen aika varma, että olen juuri siellä, missä minun kuuluu ollakin.

Mutta silti.

Tuhatsatakahdeksankymmentäseitsemän päivää. Onko mikään ihme, että välillä mielessäni ei ole mitään muuta kuin haikeutta ja surua siitä, että yksi elämäni onnellisimmista ajanjaksoista on nyt ohi? 

Onko mikään ihme, että oikeastaan mun tekisi mieli vain hypätä untuvapeiton alle, kaapata lapset ja Matti kainaloon ja pysyä siinä ikuisesti.

Kun nyt ja ennen kohtasivat

0

Tulin juuri kaupasta. Olin lähtenyt ostamaan vaippoja, puuroa, jätesäkkejä, jauhelihaa, rahkaa ja Angry Birds-karkkirasian. Heittäydyin ihan hurjaksi ja ostin itselleni myös keksejä, koska onhan viikonloppu.

Kassajonossa edessäni oli nainen ja mies ja pieni poika, ja heillä aika samanlaiset ostokset kuin minullakin. Pieni taapero itki dramaattisesti, koska ei saanut työntää kärryä, johon oli kasattu ostoskoreja. Hymyilin hänen äidilleen ymmärtäväisesti.

Takanani oli pariskunta, suunnilleen saman ikäisiä kuin minäkin. He kasasivat liukuhihnalle kaljaa, siideriä, nuudeleita ja pakastepitsoja. Jostakin syystä minulle tuli heistä ja heidän ostoksistaan jotenkin haikea olo. Ihan kuin minä ja Matti joskus silloin, kauanko siitä nyt onkaan. Neljä vuotta. Neljä vuotta.

Ajaessani kotiin poikkesin vielä lähikaupan kautta. Ostin kolme siideriä ja karkkipussin. Minulta kysyttiin paperit.

Tänään mä juon siideriä, pakkaan tavaroita muuttolaatikoihin, syön karkkia ja katson Euroviisuja. Mutta sitä ennen kylpy, iltapala, hamppipesu ja iltasatu. 

Toivottavasti en nukahda ennen kymmentä.