Minä olen aina keskeneräinen

0

Jos toistaa sanan riittämätön päässään tarpeeksi monta kertaa, saattaa onnekkaasti unohtaa koko sanan merkityksen. Viime aikoina olen miettinyt usein, missäköhän vaiheessa aikuiselämää päähän asennetaan sellainen ihmeellinen ääni, joka kertoo jatkuvasti mitä kaikkea pitäisi tehdä – enemmän, paremmin, nopeammin.

Välillä minä halaan liian vähän ja huudan liian paljon. Unohdan sanoittaa itkuraivareissa kiljuvan lapseni tunteita, enkä osaa selittää liiemmin omianikaan. Kiroilen aamuyöllä peiton alla, kun lapsi itkee pinnasängyssään. Syön aamulla aina väärin, ja aina liian myöhään. Nukahdan sohvalle ja herään siihen, kun lapseni hakkaa päätäni kumisaappaalla, jolloin huomaan että lamppu on kaadettu, kirjat järsitty, lelut levitetty ja televisiokin on oudosti vinksallaan. Lisäksi lapseni katsovat päivittäin Muumeja, Risto Räppääjää, Monstereita, Helinä-keijua, Teletappeja; joinakin päivinä Pikku Kakkosen juontajakin puhuu heille varmaan enemmän kuin minä.

Koulussa käyn silloin kun olen saanut nukuttua enemmän kuin kaksi tuntia. Joskus teen koulutehtävät kello neljältä aamuyöllä samalla kun kuuntelen nappikuulokkeista lauluja, joissa itketään eroa tai puhutaan elämästä ja kuolemasta. Usein en halua edes lukea kirjoittamiani tekstejä, sillä minua hävettää puolivillaiset faktat, heikko argumentaatio, liian selvät sanavalinnat ja typerät kirjoitusvirheet. Kuulen joka viikko joltakin taholta, ettei toimittajille ole töitä, koska työpaikkoja on niin vähän ja hyviä toimittajia aivan hemmetisti.

Minä haluaisin tehdä vapaaehtoistyötä ja lahjoittaa hyväntekeväisyyteen. Haluaisin lukea kaikki tärkeät uutiset, katsoa kiinnostavat dokumentit, kuunnella biisit, joita ihmiset hehkuttavat jossakin paikassa, josta minä en tiedä. Haluaisin ottaa selvää yhteiskunnan tilasta, budjetista, valmisteluista ja säädöksistä. Haluaisin keskustella, kirjoittaa, lukea, ja keskusteluissa perustella aina faktoilla enkä ollenkaan ristiriitaisilla tunteillani.

Eräänä päivänä tein innokkaana jonkinlaisen tunnelukko-testin. Sain vastaukseksi, että minulla on kaikki mahdolliset tunnelukot, paitsi tunnevaje.

Kotini on useimmiten aivan järkyttävä kaaos. Kaapit ovat täynnä turhaa roinaa, pyykit ovat räjähtäneet kylpyhuoneen lattialle, sohvan takaa voi löytää ison kasan pureskeltuja kynsiä enkä minä muista ikinä pyyhkiä keittiönpöydän puuroläiskiä. Ja mitä tulee parisuhteeseen: minua naurattaa Marja Hintikan uusi liveshow, koska minä todella tiedän, mistä siellä puhutaan.

Olen kuitenkin keksinyt erään keinon paeta riittämättömyyden tunnetta. Istun autoon, laitan musiikin täysille, laulan kurkku suorana ja unohdan hetkeksi sanan riittämättömyys. Ei toimi, jos takapenkillä istuu kolmevuotias, jonka mielestä on aina väärä biisi, liian isolla ja äiti sinä et kyllä osaa laulaa.

Kirjoittaessani tätä rakas ystäväni lähetti minulle viestin: Ahdistaa. Tuntuu etten riitä mihinkään, tai siihen mihin mun pitäis riittää. Hirveä tunne.” En ole takaraivossa järkkymättömästi kolkuttavan ääneni kanssa yksin. Saisikohan aivoihin lisäosana sellaisen äänen, joka sanoo tasaisin väliajoin ja väsymättä: sinä olet ihana ja riittävä, lopeta tuo itsesi soimaaminen ja ota nyt hyvä ihminen iisisti.

Tai kun tarkemmin mietin, sellainen lisäosahan onkin jo olemassa: se lisäosa on nimeltään ystävä.

Voi viikko

0

Äh voi hitsi, mikä viikko takana. Mikä ihana kummallinen outo ärsyttävä tuskallisen pitkä ja rasittava viikko. 

Viime lauantaina tapasin ihanan tyypin, jonka olin halunnut tavata jo niin pitkään. Jännitti kamalasti; tuntui ihan siltä kuin olisin ollut menossa treffeille. Oli tarkoitus mennä kahdestaan ehkä yksille tai kaksille, mutta yhtäkkiä huomasin, että ympärillämme oli myös Matti, kaksi isoveljeäni ja noin puolet isoveljeni vaimon suvusta. Pääsin nukkumaan viideltä aamulla. Matti suunnitteli jo aamuyöllä kesän pussikaljoja barbaveeran kanssa ja mä mietin seuraavana päivänä, oliko mun ihan pakko juoda ensitapaamisella niin monta kossubatterya. 

Tiistaina kannoin sylissä kuumeista ja päälleni oksentavaa lasta lentokoneesta ulos, toistelin ei mitään hätää rakas, ei mitään hätää, enkä ollut ihan varma, puhuinko lapselleni vai lohdutinko sittenkin itseäni. Onneksi oli varakengät, varahousut, varahuppari ja Matti. Kotona odotti järkyttävä kaaos ja rikkoontunut pyykinpesukone. Aino sanoi illalla painaessaan pään tyynyyn: ”Tänään oli mahtava päivä. Minä kävin puistossa ja ajoin mopolla lujaa. Huomenna on vaalmasti toinen mahtava päivä!”

Vappuaattona paistoi aurinko. Matkalla apteekkiin kuuntelin autossa musiikkia täysillä ja mietin, miten kivaa on, kun paistaa aurinko, eikä teinien tarvitse viettää vappuaan teatterin takana räntäsateessa. Ostin siiderin, jota en edes juonut. Jalassani oli ihan samanlaiset tennarit kuin lukiossakin. Olin yöunilla ennen kahtatoista. 

Ja näiden päivien välissä kärsin krapulasta ja kuumeesta, näin suloisia sukulaisia, sivelin naamaani enemmän meikkiä kuin suunnilleen viimeisen puolen vuoden aikana yhteensä. Yritin ymmärtää, mikä on syy Paperi T:n hulluun suosioon, mutta rakastuinkin sen sijaan taas kerran Pariisin Kevääseen. Helmi päätti ottaa jalat alleen ja käveleskeli ympäri kämppää keskari pystyssä. Katsoin ehkä sata jaksoa Hitto Häppääjää, raahasin kaupasta lapselleni kokoiseni ilmapallon. Kirjoitin ystäväni valmistujaiskorttiin Tehosekoittimen laulunsanoja ja mietin, mikä onni, kun on olemassa sellainen ihminen, jolle voin ilmoittaa yhdellä viestillä lempiartistini keikasta tai terassilonkerosta ja joka lupaa olla aina mukana.

Ja nyt Arto Tuunela laulaa Meil on jalat maassa, kädet taivaalla, villi sydän yhtä tahtia lyö ja lyö ja lyö ja lyö, ja mua ehkä vähän itkettää ja vähän naurattaa ja tällästa tää on. Kevät. Puissa on jo ihan pienen pieniä hiirenkorvia. Jännittää, kädet tärisee. Vähän niin kuin ennen ekoja treffejä. 

Jostain puhaltaa kylmä tuuli/ Meil on outoja aikeita mielessä/ Mä en kuule sun sanoja vaan/ Kuulen tuulen ainoastaan

Me elämme maailmassa, jossa..

0

..on aivan normaalia nousta kesken ystävien kanssa viettämänsä illallisen tuolille seisomaan, napsaista ruokapöydästä kuva ja jakaa se ihmisille, joita ei edes tunne. Aikamoista.

Onko se surullista vai hauskaa? Itkettääkö vai naurattaako se? Olisivatko ihmiset toimineet neljäkymmentä vuotta sitten niin, jos se olisi ollut mahdollista? Ajatteleeko kukaan tällaista enää neljänkymmenen vuoden päästä vai onko se silloin yhtä luonnollista kuin hampaiden pesu ennen tärkeää tapaamista?

Minusta se oli vain ihana arkinen hetki. Minä halusin jakaa kauniin kuvan ja onneni muidenkin kanssa. Mitä se sitten kertoo minusta?

Kuuden vuoden jälkeen

0

Kuusi vuotta sitten paistoi aurinko, tie oli liukas, vesi valui norona pitkin pihatietä.

Kuusi vuotta sitten en vielä tiennyt, mitä se tarkoittaa, kun joku sanoo: ajan myötä suru muuttaa muotoaan.

Kuusi vuotta sitten ajattelin, että elämä on epäreilua ja paskaa. 

Kuusi vuotta sitten hoin itselleni, että kaikki järjestyy, vaikka en ollutkaan siitä aivan varma.

Kuusi vuotta sitten huomasin, että ympärilläni on paljon ihmisiä, jotka kannattelevat, kun en itse jaksaisi enää nousta.

Kuusi vuotta sitten ihan liikaa jäi kesken.

Tasan kuusi vuotta sitten iskä nukkui pois. Jäi ikävä. Haikeus. Kiitollisuus.

Kuuden vuoden jälkeen ymmärrän enemmän, mutta en vielä tarpeeksi. 

Kiitos iskä, kun olit. Puen nukkumaan mennessä päälleni paitasi, jonka ostit moottoripyöräreissulta syntymäpäivänäsi Pariisista. Se on juuri sopiva yöpaita minulle. Kauniita unia.

Äl niin kuin loma (ja löhöily)

0

Voiko kotona lasten kanssa lorvaileva tyyppi sanoa olleensa kesä-, joulu-, tai vaikka pääsiäislomalla? Sitä mä olen pohdiskellut kateellisena aika usein, kun raskaan työn raatajat ovat täyttäneet Facebookin niillä perinteisillä ”Lomalle lompsis!” -hehkutuksillaan. 

Nykyään tiedän siihen jo vastauksen: kyllä voi. Mä ainakin vietin ihan pokkana viime viikolla hiihtolomaa samaan aikaan etelän asukkaiden kanssa. Mun hiihtolomaan kuului Angry Birds -puistossa riehumista, vaahtokylpyjä poreammeessa, kummipojan syntymäpäivillä herkuttelua, vanhoille kotivideoilla nauramista, lumilinnan suunnittelutöitä ja rakennusmestarina toimimista. Sukulaisia, hyvää ruokaa ja juomaa, loistava kirja ja hieman yllätyksetön elokuvakokemus. 

Suurin ero arkeen oli kuitenkin se, että lomaan kuului mieletön määrä laiskottelua. Nukkumista. Pitkiä aamu-unia. Lapset hävisivät mystisesti aamuisin jonkun muun syliin naureskelemaan, kun minä käänsin kylkeä ja vedin peittoa korvilleni. 

Eilen olikin sitten töihin tömpsis. Paitsi että ei tietysti näin vanhempainvapaalla ollut – mun oli vain pakko päästä kirjoittamaan tuo edes kerran elämässäni jonnekin. Mutta loma teki hyvää: sen jälkeen jaksaa taas paljon paremmin, enkä tunne enää ihan joka kerta pakottavaa tarvetta näyttää keskisormea koko maailmalle, kun autoradiosta kuuluu JVG:n Kran Turismo. 

Edit: En ollutkaan kuulemma rakennusmestari, vaan joku kämäinen tarkastaja, eikä ”oikea” rakennusmestari antanut arvoa mun työpanokselle ja hienoille innovaatioille, kuten ”jollekki hemmetin taulutelevisiolle”. Höh.