Kuka olin kolme vuotta sitten?

0

Ihana Laura de Lille kysyi, kuka olin kolme vuotta sitten. Mitä tein ja ajattelin? Missä asuin ja kenen kanssa? 

Tasan kolme vuotta sitten istuin ravintolassa ja mietin, saako raskaana syödä etanoita. Matti istui minua vastapäätä ja mietti, saisiko etanoita muuten kuin aurajuustolla. Viereisessä pöydässä oli lapsiperhe – niitä oli osunut silmiin parin viime kuukauden aikana yhä useammin ja useammin. Yleensä joku perheestä itki tai huusi. Aina silloin katsoimme toisiimme merkitsevästi: nauraen, mutta jännittyneinä ja peloissamme. Parempi alkaa tottua.

Ravintolasta palasimme takaisin kotiin, jossa odotti jo kolmatta päivää sama tiskivuori. Jääkaappi haisi edelleen pahalta, kylpyhuone oli ruma ja liian iso. Ajattelimme, että ensi vuonna tähän aikaan lapsi on puolivuotias. Silloin asiat ovat ehkä jo paremmin. Ehkä silloin ei ole kriisiä siitä, että meistä tulee vanhemmat ja elämästä tylsää ja puuduttavaa; kakkavaippoja, puklurättejä ja katkonaisia öitä. Toivottavasti silloin on ainakin astianpesukone.

Yhtenä iltana Matti osti kaupasta tutin. Sen ja neuvolan ohjekirjasten lisäksi kaksiossamme ei ollut mitään, mikä viittaisi tulevaan elämänmuutokseen. Oli valkoinen nukkamatto, pieni sänky ja jääkaapissa siidereitä, jotka olivat jääneet minulta juomatta. Xbox pyöritti jatkuvalla syötöllä leffoja ja Frendien jaksoja. Tuttikin päätyi lopulta Topi-koiran suuhun.

Kolme vuotta sitten olin epävarma ja välillä mietin peloissani pilanneeni elämäni. Jännitin ja itkin, huolehdin ja pelkäsin. Etsin jatkuvasti todisteita siitä, että elämän ei ehkä tarvitsekaan olla paskaa, vaikka vauva-aika olisikin rankkaa. Olin lapsellinen ja ajattelin, että sirkushuvit loppuvat siihen paikkaan, kun lapsi syntyy ja vuosikymmenien velvollisuudet alkavat. Voi kunpa olisin tiennyt paremmin: olisin ehkä välttynyt elämäni suurimmalta kriisiltä.

Ja nyt, kolme vuotta myöhemmin, elämme keskellä jokapäiväistä sirkusta. Hyvässä ja pahassa. Ilman kriisiä.

Pyhien jälkeen

0

Juhlapyhien jälkeen on aina jotenkin tyhjä olo. Välitila. Kun ei olekaan mitään lähestyvää tapahtumaa, jota innolla odottaa. Eikä tiedä, milloin ja missä taas tapaa kaukana asuvia sukulaisia. Haluaisi jo suunnitella uusia juttuja, reissuja, vierailuja veljen perheen luokse tai mummolaan. Miettii, ettei ehkä olisi pitänyt kiukutella viimeisenä iltana, vaikka kuinka väsyttikin.

Mutta sitten toisaalta tekee mieli vain huokaista, kun on vihdoin, kahden viikon tauon jälkeen, kotona. On oma peitto ja tyyny. Kaapissa tuttu lempimuki ja monta yöpukua, joista valita mieleinen fiiliksensä mukaan. Ostoslista paisuu ja paisuu, koska jääkaappi ammottaa tyhjyyttään. Mitä me edes yleensä syödään? Onko vessapaperi loppu? Milloinkohan vaihdettiin viimeksi lakanat? 

Lomalla saa luvan unohtaa asioita, mutta huomenna alkaa taas arki. Sen ajatteleminenkin saa aivot takkuamaan. Laskut, pyykit ja neuvola-ajat odottavat. Oikeaa kotiruokaa on ehkä viimein pakko tehdä, sillä kahden viikon pitsa- ja ranskalaiskuuri alkaa jo näkyä hieman naamassa. 

Huomenna yritän muistaa taas, miten arjestakin saa mukavaa. Kohta se onkin sitten jo hiihtoloma, pääsiäinen, vappu ja juhannus.

Kaksi sanaa: voi jumalauta.

Elämäni joulut

0

(Jutuissa sivuosissa olevat tyypit Antti, Jussi ja Mikko ovat isoveljiäni.)

Vuosi 1995:

Sain lahjaksi Baby Born -nuken. Nukessa ehdottomasti hienointa oli se, että sitä sai syöttää ja juottaa ihan oikeasti. Syöttämisen jälkeen nukke pissasi ja kakkasi. Innostuin syöttämisestä niin paljon, että nukelle tuli pahanlaatuinen ummetus. Muistan äidin kiroilleen, miksi piti antaa minulle ne saakelin nukenruoka-jauheet – joka paikka oli täynnä Baby Bornin paskaa. Sen koommin en niitä jauheruokia ole nähnyt.

Vuosi 1997:

Jussi sai joululahjaksi Eppu Normaalin ja Leevi and the Leavingsin cd-levyt. Osasin melkein kaikkien biisien sanat ulkoa: ”Mitä kuuluu, Marja-Leena, aim sörey, että sinulle soitan mä vieläkin. – – Vieläkös sun ihanteena on viina ja söördö horisen?”  Pelailtiin koko joulunaika Arvaa kuka? -peliä, jossa vakiokysymykseni oli: ”Onks sillä arpee?” Söin mahani kipeäksi Budapest-konvehdeista, vaikka en edes pitänyt niistä. Sain valvoa myöhään yöhön katsellen, kun iskä opetti Mikkoa pelaamaan shakkia. Tältä vuodelta perhealbumiimme on päätynyt kuva, jossa odotamme joulupukkia – 13-vuotias Jussi ehdotti, että valokuvan taakse kirjoitetaan: ”Perintöä odotellessa”

Vuosi 1999:

Joulu mökillä. Joulupukki oli kuuleman mukaan juuttunut avantoon, joten lahjat jakoi Jussi, jonka innoittajana toimi South Parkin Mr. Hankey, the Christmas Poo. Viimeisestä lahjapaketistani paljastui Erikssonin kännykkä – voi sitä riemua, kun tajusin, että kyseessä onkin ihka oikea kännykkä, eikä mikään lelu. Sillä ei tosin voinut lähettää tekstiviestejä, mutta siitä sai vaihdettua etukuoren värin vaikkapa mielialojen mukaan. Jouluna mieleni oli tietysti punainen. Soitin ystävilleni uudella puhelimellani ja sanoin leuhkana: ”Arvaappa mistä mää soitan? Mun omasta puhelimesta.”

Vuosi 2001:

Aamuyöllä heräsin järkyttävään räsähdykseen, jonka jälkeen kuului iskän armotonta kiroamista. Ensimmäisenä ajattelin huolestuneena, että kuusi on kaatunut tai kinkku pudonnut lattialle. Koko perhe ihmetteli tapahtunutta eteisessä yhden kiroillessa vieläkin: vessanpönttö oli haljennut, kun iskä oli istahtanut siihen hieman huolimattomasti. Jouluaatto alkoi siis leppoisasti pienellä matkalla vessanpönttöostoksille. Joku (lue: äiti) keksi asiasta ainakin yhden hyvän puolen: onneksi pönttö ei hajonnut joulupäivänä, koska silloin kaupat eivät olisi olleet auki. Ja olihan se vanha pönttö jo vähän kulunutkin.. Vanha vessanpönttö seisoi takapihallamme vielä pari vuotta tapahtuneen jälkeenkin.

2005:

Ensimmäinen kerta, kun joulu ei enää tuntunutkaan niin huikaisevan hienolta jutulta. Joulufiilistely oli vaihtunut maltilliseen lahjojen ja joululoman odottamiseen. Tänäkin jouluna heräsin aamuyöllä iskän kiroamiseen: Mikko oli juuri ajokortin saaneena joutunut autollaan rattijuopon töytäisemäksi. Iskä ja Antti lähtivät tutkailemaan tilannetta – rattijuoppo oli ajaa mäsäyttänyt pari kertaa satasen vauhdissa Mikon autoon takaapäin. Iskä selitti myöhemmin, että olikin kinkunpaiston lomassa vaistonnut jotakin. Aivan varmasti oli. Kaikkien toipuessa säikähdyksestä pelailimme veljieni kanssa Trivial Pursuitia ja vitsailimme iskän intuitiosta. Mikko usutti minutkin hakemaan kylmiöstä (salaa äidiltä ja iskältä) siideriä. Sain lahjaksi mp3-soittimen, josta kuuntelin mikseriräppibiisejä, jotka kertoivat masennuksesta tai menetetystä rakkaudesta. Irkkasin ja jäädytin kokista tuuletusikkunassa.

2008:

Raahasin äidilleni kaupungista joululahjaksi uuden pyykkikorin, joka oli melkein saman kokoinen kuin minä itse – linja-autossa istuessani minusta ei näkynyt pyykkikorin takaa yhtään mitään. Iskä kuvasi koko joulun: videolta paljastuu, että ihmiset ovat viettäneet suurimman osan ajastaan tietokoneen ääressä. Videolta paljastuu toisaalta myös se, että jouluun kuului tavalliseen tapaan aika paljon naurua ja todella huonoja vitsejä.

2011:

Odotin ensimmäistä lastani. Tasaisin väliajoin vierailin vessassa halaamassa (jo tässäkin jutussa tutuksi tullutta) vessanpönttöä. Tuskailin sitä, ettei mikään aikaisemmin hyvältä maistunut jouluruoka mennyt kuin vaivoin kurkustani alas. Pelasimme Matin kanssa netissä toisiamme vastaan Yatzya aamuyöhön saakka ja oikeassa elämässä Emännät vs. Isännät -peliä äitini ja hänen miesystävänsä kanssa. Joulu oli tällä kertaa ihmeellisen rauhallinen, sillä mitään outoa ei tapahtunut. 

2014: 

Tämän joulun vietän anoppilassa. Kävimme ostamassa kaikki joululahjat kaksi päivää ennen jouluaattoa. Aamuisin Aino on käynyt laittamassa päälle joululaulut, jotka soivat iltaan saakka. Suklaaöverit on jo vedetty, jäälyhtyjä on jäädytetty, kalkkuna odottaa jääkaapissa ja osa porukasta viettää aikaansa katse kirjaan naulittuna. Aino kertoi tietävänsä, että joulupukkikin on tulossa huomenna kylään. Ulkona on kaksikymmentäneljä astetta pakkasta. Saapa nähdä, selvitäänkö tänä vuonna kommelluksitta. 

Hyvää ja rauhallista joulua kaikille! Muistakaahan olla varovaisia, kun istutte pöntölle!

Hyvää yötä, kulta

0

Eilen oli aika väsyttävä ilta. Kolme sanaa ehkä kertovat aivan riittävästi: räkä, yliväsymys ja päänsärky. Aino nukahti puoli yhdeltä, kun viimein tajusin viedä hänelle lisätyynyn. Helmi valvoi kahteen, kunnes väsähti aivan yllättäen poikittain minun ja Matin väliin. Siirrettyäni Helmin omaan sänkyynsä, olin jo aika puhki. Eilen ei siis todellakaan ollut mitään läheistä kanssakäymistä, ei. Valojen sammuessa mä mietin, että ei tämä onneksi aina ole tällaista, vaan joskus saadaan mennä nukkumaan ihan rauhassa tai tehdä mitä huvittaa just silloin kun huvittaa.

Mietintätuokioni ja hyvän yön -toivotusten jälkeen kävimme vielä pienen keskustelun:

Minä: Hei muuten. Sit ku mennään naimisiin, nii pyydetäänks lahjaksi sellasta isoa peittoo, niin voitais aina nukkua saman peiton alla?

Matti: No sais olla aika leveä peitto.

Minä: Niin no siis mulla oli ajatuksena siinä siis, että voitais nukkua aina ihan vierekkäin.

Matti: No mut siis ku meillä on satakasikyt senttinen sänky, niin se peitto pitäs olla jotain kolme metrii leveä.

Minä: Mut siis ei kai meidän kummanki tarvis ihan reunalla nukkua. Etkö haluais nukkua ihan mun vieressä?

Matti: En, ku mää haluan nukkua rauhassa.

Just.

Taidankin ottaa asian puheeksi vaikka sitten parin vuoden päästä uudelleen. Aikaisintaan.

Toiveita

0

Aino haluaa selvästi elämyksiä, eikä mitään turhaa krääsää. Helmi arvostaa yksinkertaisia lahjoja, joissa ajatus on tärkein. Mä luotan perinteisiin lahjoihin (rauha tarkoittaa lukurauhaa tai ei-yhtään-kiukkukohtausta-koko-jouluna -rauhaa, vaikka maailmanrauhakin olisi tietysti ihan jees). Matin lahjatoiveista mä en osaa sanoa yhtään mitään, koska en tajua niistä yhtään mitään. Topi taas on koira, eikä koirat osaa puhua, joten päätin sen puolesta.

Ollaan oltu ihan tarpeeksi kilttejä! Ainakin välillä.

Rakkaudella,
Aino, Helmi, Anna, Matti ja Topi

PS. Aino saa kyllä ruokaa muulloinkin kuin jouluna. Muutakin kuin kaurapuuroa.

(edit: laitoin kaksi lisäkuvaa, koska puhelimella ei saanut selvää kirjoituksestani, vaikka kuinka siristi silmiään.)