Viime aikoina on vähän väsyttänyt. Iltaisin iltapalan väsääminen, hampaidenpesu ja jopa sohvalta sänkyyn siirtyminen on ollut työn ja tuskan takana. Tässä nyt on ollut kaikkea. Ainolla on jokin vaihe – uhmaikä, tahtoikä, entahdo-ikä tai millä sitä nyt voisikaan kutsua. Suunnilleen kaikesta saa aikaan taistelun. Maitoa, eiku vettä, eiku maitoa, eiku vettä. Äiti, eiku isi, äiti, isi, ÄITI, isi. Kylpyyn, pois, kylpyyn, POIS! Väsyttää, kun kukaan täällä ei näytä tietävän, mitä yksi tyyppi milloinkin haluaa – edes tämä tyyppi itse. Keskusteluyhteys on aika vaikea saavuttaa, kun kaveri pyörii itkupotkuraivareiden vallassa lattialla. Se väsyttää varsinkin nyt, kun minullakin on tämä vaihe, johon jo ennestään kuuluu väsymys, ärtymys ja tukala olo – ja joka onneksi loppuu heinäkuun loppuun mennessä.

Ja sitten on tämä kesä. Ihana kesä. Mä olen ottanut siitä kaiken irti, nauttinut jokaisesta aurinkoisesta päivästä, voikukista ja vasta-ajetun nurmen tuoksusta. Olen nähnyt ystäviä, käynyt piknikillä ja puistoissa. Syönyt jäätelöä, hikoillut helteessä ja iloinnut päivettyneestä ihosta. Jokaiselle päivälle on ollut iloisia suunnitelmia ja iltaisin olen nukahtanut rättiväsyneenä, mutta onnellisena. Tämä kesä ja sen mukanaan tuomat asiat ovat saaneet minut kestämään Ainon järjetöntä kiukutteluakin niin paljon paremmin. Kärsivällisyys ja keskustelutaidot ovat todella olleet koetuksella, mutta olen psyykannut itseäni tähän tyyliin: ”Kun Aino viimein nukahtaa, mä pääsen parvekkeelle loikoilemaan lehden kanssa ja kun päiväunet on koisittu, voidaan mennä puistoon ja valua kotiin vasta iltapalan aikaan.” Se auttaa. Valo ja lämpö auttaa, eikä väsymyskään tunnu ollenkaan niin viiltävältä kuin keskellä talvea.

Tunti sitten raikui huuto ja älämölö, nyt on hiljaista: Aino nukkuu. Kämppä on kuin katastrofin jäljiltä, mutten jaksa siivota. Tänään ostan suklaata ja pelaan sulkapalloa Ainon nukahdettua yöunille, vaikka sataisi kaatamalla vettä. Yritän olla kärsivällinen ja ymmärtää pienen ihmisen oikutteluja. Ja jospa tänä iltana en nukahtaisi sohvalle.

Sitä meille nyt kuuluu. Rautatabletteja, hedelmiä, päivätorkkuja ja tsemppisuklaita. Aurinkoa, ukkosta, pilviä ja virkistäviä sateita. Märkiä uimapukuja, hiekkaa kengissä ja parvekkeella tyhjiä limsalaseja. Ihan tavallista elämää, johon tosin kuuluu äidin ja tyttären pari hieman haastavampaa vaihetta. Seuraavan sadepäivän lupaan pyhittää pitkille päiväunille (ja toivon, että Aino on edes siitä asiasta mun kanssa samaa mieltä)!