Mä olin jo unohtanut sen tunteen. Sen, kun heittäytyy selälleen ja vastassa on suloisen pehmeä lumihanki. Taivas on musta. Lumihiutaleet tanssivat taivaalla hiljalleen – ne ovat kaikki erilaisia ja niitä voi pyydystää suuhunsa kielen kärjellä. Jos laittaa silmät kiinni, voi tuntea, kuinka suuret lumihiutaleet kutittelevat poskia. Joku nauraa. 

Lumi narskuu jalkojen alla. Pulkan pohjasta kuuluu tuttu ääni, kun kenkä kopsahtaa muoviin. Mäkeä laskiessa tekee mieli mennä vielä kovempaa, mutta silti jarrutan. Vähän vain, ettei vauhti karkaa.

Posket loistavat liian punaisina. Hiukset ovat takkuiset ja kosteat. On jo nälkä, mutta vielä ei malta lähteä. Kellonajasta ei ole tietoakaan.

Koppuraiset lapaset täytyy laittaa patterin päälle, että ne ehtivät kuivua huomiseen. Eteisessä saa pomppia sulaneiden lumilätäköiden yli, etteivät villasukkien pohjat kastu.

Väsyttää. Sillä tavalla, miten vain raikkaan pakkasilman jälkeen väsyttää. Tekisi mieli lämmintä kaakaota. Sellaista, jossa olisi enemmän kaakaojauhetta ja vähemmän maitoa. Ja kermavaahtoakin siinä olisi.

Sen tunteen mä olin jo unohtanut. Lapsuuteni talven. Voi, miten paljon mä sitä tietämättäni kaipasinkaan.