Päivä päivä päivä päivä päivä. Siinä välissä pääsykoe ja toinen, pahvilaatikkoläjä ja toivottomuutta, vanhojen kirjeiden ja korujen ihastelua, vanhojen vaatteiden ja valokuvien kauhistelua, tavaroiden purkamista, tappelua, hymyjä, itkua ja tanssia. Unohtuneita laskuja, unohtuneita suudelmia, unohtunut koko muu maailma.

Paljon hetkiä, joita muistella tai jotka ehkä haluaisi unohtaa. Hetki, jossa tanssin porrasjakkaran päällä ja lauloin kaikki on liian mahdollista, vapaus odottaa, vapaus saa odottaa, kaikki on liian mahdollista, ohuen verhon takana vapaus saa odottaa. Hetki, jossa Aino söi lämpimiä voileipiä pöydän ääressä ja Helmi leikki puuropaketilla ja minä salaa itkin ja mietin, että tämä on viimeinen iltapala tässä kodissa, meidän pienessä pesässä. Hetki, jossa kaaduin sohvalle ja tunsin itseni niin väsyneeksi, että en olisi jaksanut edes puhua. Hetki, jossa pesin ikkunoita ja itkin puoliksi siksi, koska olisin halunnut jättää ne pienet kädenjäljet näkyville todisteeksi siitä, että siellä me asuttiin, oltiin, rakastettiin ja huudettiin ja puoliksi siksi, koska en enää millään olisi jaksanut pestä yhtään hemmetin ikkunaa tai lattiaa tai pesuhuoneen kaakelia.

Tappelua maailman turhimmista asioista. Siitä, laitetaanko matto keskelle lattiaa vai osaksi sohvan alle. Siitä, laitetaanko ikkunaan roikkumaan rumat verhot vai kaunis päiväpeitto. Siitä, laitetaanko terassille vihreitä vai oransseja mattoja ja entä pyykkikori, voiko sen laittaa oikealle puolelle vai ehkä sittenkin vasemmalle. Ja siitä, että saunan kiuas on ollut liian kauan päällä ja sähkölasku nousee pilviin ja muutenkin liian usein unohtuu laittaa ruoantähteet biojätteisiin ja pahvit pahvinkeräyslaatikkoon ja oikeastaan koko maailma on jo tuhoutunut, joten lopulta: mitä väliä yhtään millään.

Ja sitten kuitenkin onni ja huojennus. Loputonta huokailua. Siitä, miten ihana koti meillä nyt on. Ja miten ihanaa kaikki muutenkin on. Ensimmäiset lettukestit. Iltapalat. Ehkä vähän liian pitkään päällä ollut sauna. Pihasuunnitelmat. Pikkuhiljaa paikkansa löytäneet tavarat. Tajunnan räjäyttävät biisit ja toinen toistaan mielenkiintoisemmat kirjat. Kesä ja aurinko.

Mitä sekopäisimpiä aikoja elämme. Hetkiä. Tässä ja nyt. Uudet ovet, uudet polut, uusi alku. Hämmentävää. Ihanaa. 

Juuri tuolloin minä itkin. Mennyttä ja hetkiä, joita ei saa enää takaisin. Väsymystä. Tulevaa. Ja niitä kädenjälkiä ikkunoissa, jotka olin juuri hetkeä aikaisemmin pyyhkinyt ikuisesti pois.