Ihana Laura de Lille kysyi, kuka olin kolme vuotta sitten. Mitä tein ja ajattelin? Missä asuin ja kenen kanssa? 

Tasan kolme vuotta sitten istuin ravintolassa ja mietin, saako raskaana syödä etanoita. Matti istui minua vastapäätä ja mietti, saisiko etanoita muuten kuin aurajuustolla. Viereisessä pöydässä oli lapsiperhe – niitä oli osunut silmiin parin viime kuukauden aikana yhä useammin ja useammin. Yleensä joku perheestä itki tai huusi. Aina silloin katsoimme toisiimme merkitsevästi: nauraen, mutta jännittyneinä ja peloissamme. Parempi alkaa tottua.

Ravintolasta palasimme takaisin kotiin, jossa odotti jo kolmatta päivää sama tiskivuori. Jääkaappi haisi edelleen pahalta, kylpyhuone oli ruma ja liian iso. Ajattelimme, että ensi vuonna tähän aikaan lapsi on puolivuotias. Silloin asiat ovat ehkä jo paremmin. Ehkä silloin ei ole kriisiä siitä, että meistä tulee vanhemmat ja elämästä tylsää ja puuduttavaa; kakkavaippoja, puklurättejä ja katkonaisia öitä. Toivottavasti silloin on ainakin astianpesukone.

Yhtenä iltana Matti osti kaupasta tutin. Sen ja neuvolan ohjekirjasten lisäksi kaksiossamme ei ollut mitään, mikä viittaisi tulevaan elämänmuutokseen. Oli valkoinen nukkamatto, pieni sänky ja jääkaapissa siidereitä, jotka olivat jääneet minulta juomatta. Xbox pyöritti jatkuvalla syötöllä leffoja ja Frendien jaksoja. Tuttikin päätyi lopulta Topi-koiran suuhun.

Kolme vuotta sitten olin epävarma ja välillä mietin peloissani pilanneeni elämäni. Jännitin ja itkin, huolehdin ja pelkäsin. Etsin jatkuvasti todisteita siitä, että elämän ei ehkä tarvitsekaan olla paskaa, vaikka vauva-aika olisikin rankkaa. Olin lapsellinen ja ajattelin, että sirkushuvit loppuvat siihen paikkaan, kun lapsi syntyy ja vuosikymmenien velvollisuudet alkavat. Voi kunpa olisin tiennyt paremmin: olisin ehkä välttynyt elämäni suurimmalta kriisiltä.

Ja nyt, kolme vuotta myöhemmin, elämme keskellä jokapäiväistä sirkusta. Hyvässä ja pahassa. Ilman kriisiä.