No eipä tässä mitään ihmeellistä, koulua, päiväkotia ja sen sellaista. Ihan mukavaa perusarkea.

Niin mä vastaan aina kun joku kysyy, mitä mulle nykyään kuuluu. Ei mitään ihmeellistä pitää sisällään aika paljon asioita.

Tammikuussa tytöt aloittivat päiväkotielämän: ensimmäisellä viikolla Aino kertoi päiviensä jälkeen minulle noin 24 kertaa, että hän ei tykkää enää äidistä tai isistä, eikä halua kotiin, eikä halua syödä tai nukkua ja päiväkoti on huono paikka, koska siellä on säännöt. Toisella viikolla sama tyyppi kysyi iltaisin, pääseekö seuraavana päivänä päiväkotiin ja itki launtaina, koska oli viikonloppu.

Viimeisen puolentoista kuukauden aikana ei mitään ihmeellistä on tarkoittanut kaksi viikkoa räkää, kuumetta, yskää ja oksennusta. Liian aikaisia aamuja, liian katkonaisia yöunia. Mökkiviikonlopun ja ystävän syntymäpäiväbileet. Pitkiä metsälenkkejä, luistelua, lumiukkoja.

Kolme tai neljä kertaa viikossa puen päälleni jumppatrikoot ja ajan autolla kuntokeskukseen, jossa juoksen juoksumatolla, teen kyykkyjä, punnerran ja joskus mietin, voiko 24-vuotias ihminen kuolla urheillessaan sydänkohtaukseen. Arkisin ostan kaupasta avokadoja, tofua, tomaattimurskaa ja ruisleipää. Perjantaisin ostan itselleni rasian suklaarusinoita ja lasipullon Coca-Colaa, Matille yhden kaljan ja Ainolle Suffeli-suklaapatukan. Sunnuntaisin odotan maanantaita. Maanantaisin en odota mitään.

Koulussa kuvaan tiiliseinää ja varjoja, kirjoitan henkilökuvaa 88-vuotiaasta mummusta, teen elokuva-arvosteluja ja reportaaseja, seuraan käräjäoikeuden istuntoa, suunnittelen esitteitä kuvitteellisille kylpylöille ja muokkaan mustavalkokuvia värillisiksi. Otan selvää, mitä sote-uudistus käytännössä merkitsee ja ihmettelen, kuka älypää on nimennyt Eurooppa-neuvoston, Euroopan unionin neuvoston ja Euroopan neuvoston.

Ostan edelleen kuukaudessa noin viisi uutta kirjaa, koska optimistina luulen yhä, että ehtisin lukea ne ensi viikonloppuna, ensi viikolla, lähiaikoina tai pääsiäislomalla. Katson telkkarista Akin ja Ritan rakkausdieettejä tai Teen Momia, vaikka pitäisi tehdä koulutehtäviä ja maksaa laskut. Unohdan palauttaa päiväkodin lappuset ja nimikoida vaatteet. Käytän enemmän aikaa siivoamisen suunnitteluun kuin itse siivoamiseen, ja kuskaan äidilleni kassikaupalla pyykkejä pestäväksi, koska äidillä on kuivausrumpu.

Itken, kun lapseni on oppinut minulta salaa piirtämään, värittämään, leikkaamaan saksilla ja leikkimään leikkejä, joissa käydään kampaajalla ja lääkärissä ja nukke pyytää, voisiko nuken äiti vähän lohduttaa. Itken, kun lapseni kiipeää pinnasängystä ja tallustelee olohuoneeseen unisilmäisenä ja hiukset sekaisin, jotta ottaisin hänet syliini nukkumaan.

Ja silti, kaikesta räästä ja väsymyksestä huolimatta voisin vastata mitä kuuluu-kysymyksiin myös ihan valehtelematta ja naama peruslukemilla: ”Tosi hyvää! Arki on just nyt ihan tosi kivaa.”  Ovatko nämä sekopäiset ajat nyt niitä ruuhkavuosia, joista niin paljon olen kuullut puhuttavan ja joita hyvin pelonsekaisin tuntein joskus odotin?