Ainon syntymästä asti mä olen haaveillut ajasta, jolloin saisi vain olla. Istua hiljaa tekemättä mitään; kuunnella hiljaisuutta ja olla ehkä vähän tylsistynytkin. Olenhan minä saanut omaa aikaa, mutta ei sitä ole voinut tuhlata turhaan istuskeluun ja mietiskelyyn, ei – silloin on pitänyt nähdä kavereita, katsoa elokuvia, nukkua tai juoda siideriä.

Viimeiset kaksi päivää mä olen sitten istunut ja odottanut. Päivystyksessä nimittäin. Olen lukenut blogeja ja uutisia, katsonut A-studiota, kuunnellut jonkun mummon sappikivistä ja jonkun papan selkävaivoista. Olen keksinyt ihmisille elämäntarinoita ja suunnitellut vieressäni istuvan miehen kanssa, että päivystykseen voisi perustaa pitserian.

Matti on lähettänyt minulle tilannekuvia ja hyvän yön toivotus -videoita. Kotona piipahtaessa Aino sanoi minulle: ”Äiti tuli lääkäristä. Äiti menee taas lääkäriin uudelleen.” 

Päässäni soi taukoamatta: ”Täällä ikuisesti odotan, odotan, odotan, odotan, et tapahtuis jotain.” 

Ärsyttää. Turhauttaa. Tekisi mieli kiroilla ja hoputtaa. Hemmetin julkinen terveydenhuolto. Saakelin silmä, kun menit sairastumaan.

Mä voisin mennä jo kotiin. Mulla on ollut jo ihan tarpeeksi kauan ihan tarpeeksi tylsää.