Loma loppuu

5

Jääkaappi on tyhjä, unirytmi sekaisin, kynät, paperit ja nauhuri myttynä jossain kaapin perällä, mihin ne joulukuun puolessa välissä työnsin. Lasten päiväkotireput pakkaamatta, kuravaatteet hukassa. Kotihupparissa ketsuppitahroja, villasukkien pohjissa sinitarraa.

Joululoman aikana olen hyppinyt pallomeressä, kasannut kymmeniä palapelejä, nähnyt ystäviä ja ystävien lapsia, katsonut Ryhmä Hau -dvd:tä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Olen juonut aika paljon viiniä, tanssinut aamuseitsemään, keskustellut tuttujen ja tuntemattomien kanssa aamuyöllä unelmista ja suunnitelmista, onnistumisista ja epäonnistumisista, politiikasta ja musiikista. Olen syönyt päivä toisensa jälkeen kuppinuudeleita ja avokadoleipiä, juonut liikaa kokista ja liian vähän vettä. Olen lukenut kaksi kirjaa ja sysännyt kirjahyllystä lempikirjojani meillä vierailleiden tyyppien matkaan. Jynssännyt jääkaapin, saunan, lattiat ja ovenkahvat puhtaaksi viime vuoden sotkuista.

Loman ensimmäisenä päivänä googletin ”enterorokko”. Tänään googletin ”100 yötä teltassa” ja ”aurinkotervehdys”.

Välillä on satanut vettä ja minä olen liukastellut jopolla pitkin rautatienkatua. Välillä ilma on ollut niin jäätävän kylmä, että poskia on nipistellyt, hiukset ja silmäripset ovat jäätyneet valkoisiksi haituviksi.

Ostin eilen herätyskellon ja kalenterin. Herätyskellon radio särisee aina kun ruudussa näkyy kellonaika. Kalenteri tulee olemaan tänä vuonna täydempi kuin koskaan aikaisemmin.

Kysyin Ainolta, mikä oli kaikkein parasta lomassa. ”Kaikki, varsinkin Hoplop”. Mun mielestä parasta oli aika rakkaiden kanssa (silloin, kun kukaan ei näprännyt puhelintaan), pitkälle aamuun venyneet jatkot, uudenvuoden ilotulitusten taustalla soinut Finlandia-hymni ja uusi pieni ihminen, joka teki minusta toista kertaa tädin.

Juuri nyt tuuli ulvoo nurkissa. Päässä humisee. Väsyttää sillä tavalla hassusti niin kuin liian pitkät yöunet ja sohvalla loikoilu ihmistä väsyttävät.

Ennen unta syön vielä lautasellisen pestopastaa, hengitän sisään ja ulos, kuuntelen Pariisin kevään uuden biisin. Huomenna kello 07.00 alkaa arki, ja se on minusta oikeastaan ihan okei.

Tänä vuonna aion aloittaa

2

Olen pyöritellyt sanoja mielessäni lokakuun, marraskuun, joulukuun. Pitäisi kertoa täydellisistä kesäpäivistä, syksyn oivalluksista, uusista suunnitelmista, elämästä ja nuoruudesta. Puhelimen muistio täyttyy ideoista, siellä lukee esimerkiksi: Ainon kuvat, lapsuuden odotukset, synttärit, kesämuistelot, anteeksipyynnön vaikeus, neulomisen ihanuus. Autossa aamuruuhkassa istuessani kirjoitan mielessäni postaukset valmiiksi kokonaisuuksiksi ja kun sitten viimein pääsen tietokoneen ääreen, kaikki tuntuu jotenkin typerältä ja mitättömältä. Että miksi selitän tällaista, olisi järkevämpääkin tekemistä, pitäisi kirjoittaa essee tv-journalismista ja yöpöydälläkin odottaa kuusi kesken jäänyttä kirjaa. Ketä edes kiinnostaa vaikeuteni pyytää anteeksi tai lapsuuteni odotukset?

Viime keväänä ajelin Rovaniemelle kolmestaan Ainon ja Helmin kanssa. Kuuntelin J. Karjalaista, tytöt nukkuivat takapenkillä, oli pimeää ja autossa liian huonot valot. Ajatukset hyppivät sinne tänne, lapsuuteen, tulevaisuuteen, omiin virheisiin, suuriin päätöksiin, yhteen ihan tavalliseen päivään neljän vuoden taakse, jolloin tein kasvissosekeittoa ja kerrostalomme pihassa seisoi poro. Sitten yhtäkkiä, jossain Kemin ja Rovaniemen välillä sain päähäni, että kirjoitan kirjan. Kerroin ajatuksesta äidille heti Rovaniemelle päästyäni ja heti sen ääneen sanottuani se tuntui jotenkin todellisemmalta. Seuraavina viikkoina en ajatellut mitään muuta kuin kirjoittamista. Kuntosalin juoksumatolla, kouluun ajaessa, ruokaa laittaessa, juuri ennen nukahtamista. Uppouduin kirjaan, mutta en kuitenkaan tehnyt mitään konkreettista.

Enää en mieti kirjan kirjoittamista ihan joka hetki, mutta kuitenkin noin joka päivä. Muistiossani on kirjaan 36 tapahtumaa ja päässäni lähes valmis kirja. Puhun kirjan kirjoittamisesta tutuille ja tuntemattomille, yleensä humaltuneena. Synttäreillä, festareilla, etkoilla ja jatkoilla. Että vielä joskus minä kirjoitan kirjan, tiedän jo mitä siinä tapahtuu, mutta en ole vielä aloittanut. Yleensä ihmiset kysyvät, miksi en aloita heti.

Tänään en jaksa. En uskalla. Olen vielä nuori, ehdin kyllä. Ei se ole niin helppoa. Mitä jos ketään ei kiinnosta?

Vihaan uudenvuodenlupauksia. Tai ei, en vihaa uudenvuodenlupauksia, vaan lupauksia, joita ei pidetä. Minun elämässäni uudenvuodenlupaus on ollut joka kerta synonyymi asialle, jota en ainakaan vuoden aikana toteuta.

Siksi en tänä vuonna lupaa mitään. Tänään mä aion vain aloittaa. Ensimmäisenä aloitin tästä postauksesta. Aloitin maailman tylsimmästä aiheesta, kirjoittamisesta, mutta mitä sitten. Elämäkin on välillä ihan pirun tylsää.

Hyvää uutta vuotta, ihmiset. Olkoon se täynnä festareita, juhlia, etkoja ja jatkoja, joissa jutellaan niistä jutuista, mitä just nyt tehdään eikä niistä, mitä pitäisi tehdä.

Mun koti on täällä

3

Kohta viisi kuukautta olemme syöneet aamiaisen kodissa, jonka parvekkeelta näkyy vanha vesitorni. Täällä arki on mukavaa. Makaamme sohvalla isossa kasassa toistemme päällä, katsomme Pikku Kakkosta, Heinähattua ja Vilttitossua tai Noin viikon uutisia. Isolla mustalla matolla voi tanssia Kaija Koota, Ruger Haueria, Hank Soloa tai pokemonbiisiä. Aina välillä joku meistä vetää raivarit, vaihtaa ovet paukkuen huonetta ja tulee hetken kuluttua takaisin muiden luo kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Joka ilta luemme lastenhuoneessa saman kirjan, jonka kuvista Aino haluaa etsiä liftarin ja eläinlääkärin, Helmi suden ja kasvihuoneen ja minä tryffelit ja sipulit. Matti imuroi hiekkaa eteisestä, kuivuneita makarooneja keittiön pöydän alta, leivänmurusia sohvalta. Kun lattialta on noukittu nukenvaatteet, legot, pehmoketut ja irronneet kirjan sivut, minä menen saunaan, neulon säärystimiä, tuijotan näyttöä, juon kaakaota sängyssä. Pimeässä olohuoneen lattialle heijastuu kuu.

Keittiön tasot täyttyvät käytetyistä teepusseista, satsuman kuorista, puoliksi syödyistä ruisleivistä ja kuivuneista kurkkuviipaleista. Keittiön ja olohuoneen välissä roikkuu elokuussa Ainon syntymäpäiville ripustettu kultainen viiri, makuuhuoneessa seinään nojaa ripustamista odottava taulu Valtavaarasta. Isossa parisängyssä nukkuu keskiyöllä kaksi nätisti vierekkäin, mutta aamuisin neljä ihmistä sikin sokin, miten milloinkin sattuu mahtumaan.

Tämä paikka tuntuu kodilta jotenkin enemmän kuin mikään muu paikka pitkään aikaan. Sen tekee seinien sisäpuolella olevien asioiden lisäksi seiniä ympäröivät asiat. Kotiovelta on sata metriä lähikauppaan, jossa heti kassalta huikataan iloiset tervehdykset. Pihalla lapset potkivat palloa ja leikkivät taskulampuilla. Parkkihallin sivussa junanraiteita kolisee vihreävalkoinen juna, jonka kyljessä on Myyrä. Naapurin pappa pysähtyy kehumaan, miten kauniit silmät minulla ja tyttärilläni on.

Aina välillä köpöttelemme neljästään vankilan, puiston ja kerrostalojen ohi keskustaan, jossa menemme hampurilaisille, kirjakauppaan tai ostamaan lisää teetä ja askarteluvälineitä. Kävelymatkan päässä on elokuvateatteri, uimahalli, lempibaari, kauppakeskus ja kaupungin suurin leikkipuisto.

Yksin tehty iltalenkki kulkee joen vierustaa. Pimeän talvi-illan valot heijastuvat joesta, lumi narskuu kenkien alla. Kerrostalon pihaa ympäröi puut ja pensaat, vieressä on vanha kasarmialue ja sen suuret puutalot. Kun palaan kävelyltä, käytävässä tuoksuu kotiruoka.

Minä mietin toukokuussa, kannattaako tällaisesta maksaa enemmän vuokraa ja voiko lapsiperhe tuntea olonsa kotoisaksi näin lähellä kaupungin keskustaa?

Kannattaa. Voi.

Ei mikään muu paikka voisi olla juuri nyt enempää koti.

Syksy on nyt

2

Seitsemän kukkaa tyynyn alla, hiiltyneet soijamakkarat, jäätelön tahrimat shortsit, kadonneet aurinkolasit. Tyhjiä viinipulloja ja mutaiset kengät festareiden jälkeen. Rusketus, pisamat, vaaleat raidat pörröisissä hiuksissa. Aamuyöllä naurua, halauksia, humalassa liioiteltuja kohteliaisuuksia ja lupauksia. Rannassa räpiköiviä lapsia, jäätelötuutteja, liian myöhään syötyjä iltapaloja. Aurinkorasvaa sohvassa, lattiassa, säkkituolissa, pakastimen kahvassa ja kirjassa, joka sai monta kertaa itkemään mutta ei kertaakaan nauramaan.

Olivat, menivät.

Pitkät villasukat, uusi räsymatto oven edessä, päivällä valkoinen ja illalla vaaleanpunainen taivas. Leikkipuiston puissa omenoita, hiekkaa lapasissa, kengissä, tuulihousujen taskuissa. Keittiön seinällä ruokalista, jossa torstain kohdalla lukee: paskaa ja potunkuoria. Pimeä hautausmaa ja katuvalot, jotka hohkaavat keltaista valoa.

Sormenpäitä kipristelee. Ilman pipoa on kylmä, pipo päässä tulee hiki. Iltakävelyllä pysähdyn joen rantaan, katson taivaalle, juoksen portaita ylös ja alas ja vielä hetken, koska nappikuulokkeista alkaa soida just oikea biisi. Kun pääsen kotiin, napsautan valon, toisen, kolmannen ja neljännenkin, haluan valkoiset seinät piiloon ja kirjahyllyn päälle kukkia.

Televisiossa on rakastuneita, viisaita, inspiroivia ja vähän hölmöjä ihmisiä. Sohvalla kaksi väsynyttä, täynnä haaveita, pelkoja, toiveita.

Tulivat, olevat.

Tyhjä paperi. Tyhjä pää. Tyhjyys.

Syksy.

Ja just tänä syksynä mä opettelen rakentamaan, korjaamaan. Uutta, ehkä parempaa tai ainakin erilaista. Vanhaa tukevammaksi, ehyemmäksi. Se tuntuu jännittävältä, mutta oudon seesteiseltä. Olen pysähtynyt. En ole varma mistään. En uskalla luvata mitään.

Maanantaina istahdin odotushuoneen tuoliin, valkoisen lehtisen kannessa luki: all you need is love. Siihen on nyt luotettava.

Punaisella mökillä

0

Havupuiden tuoksu vihloo nenää. Kylmä vesi pistelee jalkapohjia. Aurinko saa järven pinnan kimaltelemaan.

Vesi on tänä vuonna epätavallisen korkealla. Rantasaunan savupiipusta tupruttaa savua. Kesäkukat on juuri istutettu – vielä pari päivää sitten maassa oli kymmenen senttiä lunta.

Ruokapöytä on katettu huolellisesti. Mummo päivittelee, ettei kalasta tullut nyt oikein hyvää, suolaa on liian vähän, pottujen kuori on liian paksua ja salaatti nyt on semmosta ku on. Lapset ja lapsenlapset syövät ensin, sitten äiti ja pappa. Mummo syö pienessä keittokomerossa seisaaltaan.

Pappa istuu puusohvalla toinen polvi toisen päällä ja heiluttelee jalkaansa. Katselee jalkapalloa ja silittää Helmin jalkapohjaa niin pitkään, että lopulta Helmi nukahtaa. Juttelee hennosti: muistaa paljon, unohtaa joskus. On ihan kaikesta kiinnostunut.

Televisio on tarpeettoman kovalla, mutta en kehtaa huomauttaa. Jokainen tavara on täsmälleen samalla paikalla kuin viisi tai viisitoista vuotta sitten. Lakattu puulattia kiiltää, valkoinen matto on putipuhdas eikä ikkunassa ole jälkeäkään.

Keskustelemme matkoista, lapsenlapsista, sairauksista, sukulaisista ja kuolemasta. Vuosiluvut ovat tärkeitä ja suurin osa keskusteluista rakentuu niiden pohjalle. Kukaan ei muista, tapahtuiko Thaimaan matka 1998 vai 1999 ja kuka oli tai ei ollut silloin eläkkeellä. Emmie tiä ja siekään se et ikinä muista mittän. 

Pitkospuita pitkin ei saa juosta, ettei lankea. Saunassa täytyy olla varovainen, ettei polta itseään. Jos menee uimaan, ei saa hukkua. Joka paikasta voi pudota ja kyllä mie sanon ettei siinole mittän järkiä lähtiä sinne vaarale kapuammaan. 

Pappa on rauhallinen ja tyyni. Mummo huolehtii ja hermoilee. Punainen mökki seisoo kaiken keskellä ylpeänä ja jykevänä eikä välitä mistään.

Mökki on maailman turvallisin paikka. Siellä on kaikki juuri niin kuin aina ennenkin.