Voihan joulu. Sellainen joulu, että eilen täytyi ottaa kahdet päikkärit ja silti nukahdin illalla sohvalle. Valvottuja öitä, pitkiä aamuja, liian monta konvehtirasiaa ja ehkä liian monta sukulaista saman katon alla liian pitkään. Loppujen lopuksi tunnelma alkoi olla aika kireä: yhtä hermostutti lasten kitinät, toista toisen herkkänahkaisuus, kolmatta turha jahkailu ja neljättä se, että ei saanut nukuttua kunnolla, koska ilmapatja. Mulla on ihana perhe, mutta enää samassa talossa asuminen ei taitaisi olla vaihtoehto. Mä veikkaan, että jokainen joulua kanssamme viettänyt huokaisee kotiin päästessään: ”huh, onneksi joulu on vain kerran vuodessa.” Minä ainakin.

Mutta oli joulu muutakin. Sain lahjaksi Taivaslaulu -kirjan, josta luin jokaisen sivun mielenkiinnolla, hartaasti ja nauttien. Kun se loppui, olisin halunnut aloittaa sen heti uudestaan. Aino taas sai lahjaksi keinuhepan, joka on ollut kovassa käytössä – ”Ihhahhaa”, sanoo Aino ja ottaa keinussa niin kovat vauhdit, että hirvittää. Oli puusauna, kynttilämeri hautausmaalla, pöytä täynnä ruokaa ja omalla pihalla kasvatettu joulukuusi. Kaukana asuvat ihmiset olivat niin lähellä, että heidän kanssaan pystyi nauramaan, väittelemään ja riitelemään.

Oli siis aika rankkaa – hulinaa, hälinää, hermoilua. Mun isoveli sanoi: ”meissä on se ero, että sun lasi on aina puoliksi täynnä ja mun puoliksi tyhjä.” Ehkä niin, joten mä sanon: mun joulu oli oikein onnellinen ja ihana, vaikka ihan vähän meinasi välillä sapettaa.

Ja silti: onneksi se joulu on vain kerran vuodessa. Huh!