Kolme vuotta sitten minulla ja Matilla oli keskustelu. Keskustelun lopuksi tultiin siihen tulokseen, että toisen kanssa on aika hyvä olla yhdessä. Sen keskustelun jälkeen elämä on muuttunut melkoisesti.

Kolme vuotta sitten eteisessä muovipussit pursusivat tyhjiä tölkkejä ja pulloja, nyt roskakori täyttyy vaipoista. Silloin Keltaisen Aitan terassilla soitti ilta-auringon paistaessa Oublues, nyt mä näpytän Googleen hakusanaksi baby blues. Silloin mä kannoin taksikuskin kanssa Matin taksista terassille nukkumaan, nyt kanniskelen vastasyntynyttä tuhisijaa ympäri kämppää. Silloin valvottiin aamuyhdeksään sängyssä henkeviä jutellen, nyt siihen aikaan käydään kaksivuotiaan kanssa keskustelua siitä, syödäänkö aamupalalla jukraa vai puuroa.

Silloin oli vain me kaksi, kesä, kaverit ja pussikaljat, kaikki tässä ja nyt. Nyt on lapset, riemunkirjava suku, yhteinen tulevaisuus. Edelleen haaveillaan, pussaillaan ja mietitään, että mitä helvettiä täällä tapahtuu. Ja okei – välillä myös pussikaljoitellaan, riehutaan baareissa ja hengataan kavereiden kanssa yömyöhään. Tai siis heti kun tämä vauvakupla tästä puhkeaa.

Kolmessa vuodessa mukaan on hypännyt melkein kaksivuotias, jonka lempiartisteja ovat Tono Slono ja Erä-Koira ja joka haluaa kuunnella lokatii ja ammat riijaa-biisejä monta kertaa päivässä. Mukana hengailee myös vastasyntynyt, joka tällä hetkellä vain syö, nukkuu ja katsoo meitä sillä ilmeellä, että ihan vähän epäilyttää tämä maailma.

Ja ainakin yksi, se kaikista tärkein asia, on pysynyt ennallaan: toisen kanssa on vieläkin aika hyvä olla yhdessä. Ja hauskaa, kaaoksenkin keskellä.