Perjantaina kesken tavallisen aamuhulinan äidiltä tuli viesti, joka sai minut hyvin iloiseksi. Siinä luki: ”Haluatteko mennä huomenna vaikka elokuviin Matin kanssa? Voidaan katsoa tyttöjä.”  Todellakin halutaan. Mutta ehkä voitaisiin mennä elokuvateatterin sijasta syömään, sillä röhnötämme sohvalla telkkaria katsellen ihan tarpeeksi arkenakin. Olisi nimittäin kiva keskustella aikuisten jutuista pitkästä aikaa ihan rauhassa. Ehkä pitää kädestä. Juoda vaikka lonkero tai sitten kaksi. Miettiä, että kukaan täällä ei varmaan uskoisi, että meillä on jo kaksi lasta. Syödä hyvää ruokaa niin paljon, että tulee vähän paha olo. Joo – mennään kahdestaan syömään!

Sitten tuli lauantai ja treffipäivä. Pyörin peilin edessä kokeillen varmaankin kuutta erilaista paitaa, eikä mikään niistä sopinut. Matti nurisi sohvalla, että hänellä on jo ihan kamala nälkä. Pähkäilimme, menisimmekö bussilla vai ehkä sittenkin autolla, paitsi että sitten minä en voi ottaa edes sitä yhtä. Lopulta suostuin kuskin pestiin ja niin lähdimme köröttelemään kohti unelmien treffi-iltaa. Koko kaupunki oli täynnä loskaa: sukat ja kengät kastuivat heti parkkipaikalla. Mä pompin lätäköissä kuin pelästynyt jänis ja kiroilin, Matti tuli perässä ja mutisi: ”voi helvetin helvetti, ei tästä tuu mitään – haetaan heseltä ja mennään kotiin syömään”. Ravintola oli täpötäysi ja tarjoilija sanoi, että keittiössä on aika paljon ruuhkaa, joten sanaakaan sanomatta Matti lähti harppomaan kohti ulko-ovea. Hetken tiuskimme toisillemme ja mietimme, mihin muualle voisimme mennä, kunnes väsyttyäni kinasteluun lähdin tukka putkella ja raivon vallassa pomppimaan takaisin autolle.

Sitten menimme kotiin. Matti yritti sovitella, minä itkeä tihrustin. Tämmöistä tämä on aina, ei pitäisi ikinä järjestää mitään kivaa. Matti ehdotti intialaista ruokaa, mutta minulle ei käynyt, koska ei mulla ole enää yhtään fiilistä. Lopulta laskin huokaisten marttyyrin viitan harteiltani ja ehdotin ravintolaa, josta ehkä mahdollisesti voisi saada jotakin hyvää kasvisruokaa. Nopea sovinto, halaus ja unohdetaan koko häslinki, ei siinä ollut taaskaan mitään järkeä. Nauratti. Vaihdoimme märät sukat kuiviin ja lähdimme uudella innolla kohti keskustaa.

Ilta oli ihana ja onnistunut. Juttelimme uutisista, muutosvastarinnasta, tulevaisuudesta ja toisistamme, mainitsimme lapset vasta jälkiruoan aikaan. Ruoka oli hyvää ja sitä oli enemmän kuin riittävästi. Söin elämäni parasta suklaakakkua ja hihittelin koko illan niin kuin olisin juonut muutakin kuin kokista.

Kyllä kannatti lähteä, vaikka sää oli kehno, kengät kastuivat ja mä tirautin pari kyyneltä. Tuollaiset asiat nyt vaan ovat perhe-elämässä enemmän sääntö kuin poikkeus – niin siis vaikka lapset sattuisivatkin olemaan mummolassa. Jos keskittyy ainoastaan olennaiseen, niin ilta oli täyden viiden tähden arvoinen. Juuri niin sekava, kuin meiltä voi odottaakin.

Kukaan ei varmaan uskois, että mulla on kaks lasta! Eiku ainiin, mulla on nää silmäpussit.