Lauantaina tuli vuosi siitä, kun Matti herätti mut kysymällä: ”meetkö mun kaa naimisiin?”, johon mä tietysti vastasin: ”joo joo joskus, mut saanko nyt nukkua vielä vähän aikaa”. Mua piti herätellä vielä tovi, kunnes viimein tajusin mistä hommassa oli oikein kysymys. Täytyy olla aika rohkea ihminen, jos uskaltaa herättää minut kesken makoisimpien unien ja vielä kosimalla. Kihlasormuksia ei ole vielä vuodenkaan jälkeen saatu hankituksi, mutta eiköhän nekin vielä ehdi. Eipä ole tullut heitettyä kertaakaan sormuksia seinään riidan aikana!

Mä paukuttelen ovia (kerran vedin oven päällä olevan lakanan alas, että paukautus kuuluisi kovempaa), mökötän ja teen puolesta sanasta johtopäätöksiä. Vaikka rakastan, tai koska rakastan. Suurilla tunteilla, vihaisenakin. Mietin yksi päivä, että mistäköhän tietää rakastavansa? Ainakin siitä, että rakkauslaulun kuultuaan tulee aina sama tyyppi mieleen. Siitä, että voi laulaa toisen edessä täysillä häpeilemättä, vaikka laulutaitoa ei olisi luotu lainkaan. Siitä, että hauskan jutun lukiessaan linkittää sen heti toiselle ja hyvää kirjaa lukiessaan haluaa jakaa hauskimmat kohdat toisen kanssa. Siitä, kun miettii, että onneksi kukaan ei nää kuinka hulluja me oikeasti ollaan. Siitä, että yrittää kuunnella toisen höpötyksiä siimoista ja keloista, vaikka yhtään ei tajua mistään mitään.

Ja siitä, kun voi laulaa toiselle: ”Mut on sussakin joskus kestämistä/ oot välillä hyvin hyvin vaikee/ mut se on yksi syy lisää/ rakastaa sua yli kaiken”.

Rakkaus on aika siistiä. Joskus monimutkaista, yleensä aika yksinkertaista ja helppoa, mutta ei yhtään tylsää.