Tänään raskautta pamahti täyteen kolmekymmentä viikkoa. Enää kymmenen viikkoa laskettuun aikaan, synnytykseen ehkä kaksitoista. Voin rehellisesti myöntää olevani äärimmäisen kateellinen kaikille niille naisille, jotka hehkuvat hyvinvoivina koko raskauden ajan. Minä en todellakaan hehku, en sisältä enkä ulkoa. Tekisi mieli laskea päiviä siihen, kun saan taas vartaloni kokonaan omaan käyttööni ja raskausvaivat painuvat hiiteen. Haluan kävellä ilman kipeitä supistuksia, nousta lattialta omin avuin, juoda siideriä ja syödä graavilohta. En halua pelätä vaa’alle menemistä, syödä päivittäin antibiootteja, huolehtia oudoista kivuista tai himoita lunta. Yksi suurimmista unelmistani juuri tällä hetkellä on se, että voisin mennä salille väsyttämään itseni niin, että hiki lentää ja jalat eivät enää kanna.

Henkisesti koko homma on ollut parin vuoden takaiseen verrattuna helppoa. En itke päivittäin, en pelkää tulevaisuutta, olen toiveikas ja onnellinen. Ymmärrän, että tämä on vain väliaikaista ja vauvan putkahdettua maailmaan voin olla taas ihan yhtä huithapeli kuin aina ennenkin. Sitten meillä onkin kaksi tytärtä ja minulla kunnia esitellä heille tämä maailma kaikkine kummallisuuksineen. Ensimmäinen vauvavuosi menee vaikka päällään seisten, ehkä hampaita kiristellen ja itkukohtauksien kourissa pyristellen. Kun on vaikeaa, mä toistelen itselleni: Tämä ei kestä ikuisuutta, aika menee nopeasti, muista pyytää apua, itke jos itkettää ja jumalauta sä kestät. Nyt mä ymmärrän senkin, että väsymyksen ja vittuuntumisen iskiessä Matti ei ole mun vihollinen, vaan liittolainen.

Tässä vaiheessa raskautta olisi ehkä jo hyvä aika alkaa katsella tuplarattaita ja ostaa edes muutama pikkuruinen vaate tulokkaalle. Mä en vaan jaksaisi stressailla valmisteluista. Olen ihan valmis jo nyt. En malta odottaa, että saan nostaa pikkuisen rakkaan syliini. Enkä sitä, että voin napata hieman isomman rakkaan syliini ilman pelkoa siitä, että kohtu alkaa supistaa tai selkä krampata.

Vielä kymmenen viikkoa. Ja mä oon ollut aina huono loppukirissä. Phuuh.

Se keskiraskauden siivousintoilukaan ei pitkään kestänyt. Pitäisiköhän peilistä välillä pyyhkiä pölyt?