Jos joku ulkopuolinen tulisi jokin kaunis ilta seuraamaan meidän kodin iltameininkejä, hän saattaisi hieman järkyttyä. Hälinä ei ole enää ollenkaan kuvaava sana – puhuisin ennemminkin järkyttävästä kaaoksesta. Usein tapahtumaketju alkaa siitä hetkestä, kun Pikku Kakkonen loppuu ja ruoka ei olekaan vielä valmistunut. Sylissä rauhallisesti koisaileva Helmi loukkaantuu syvästi, kun hänen uniasentoaan muutetaan ehkä millin verran: alkaa korvia vihlova huuto, joka kestää joskus viisitoista minuuttia, joskus taas kaksi tuntia. Samaan aikaan Aino yrittää kammeta itsensä syliin esimerkiksi kirjaa lukemaan, mutta kun toinen vanhemmista hyssyttää itkevää vauvaa ja toinen yrittää hiki hatussa saada ruoanvalmistuksen sille mallille, että lieden ääreltä liikenee aikaa muuhunkin, ei kirjan lukeminen ota onnistuakseen. Huomiota saadakseen väsynyt ja nälkäinen Aino hyppii seinille, nakkaa jokaisen käteensä osuvan tavaran maahan ja lopulta itkeä tihrustaa hänkin.

Tämän härdellin keskipisteessä on tietysti myös minä ja Matti. Usein tsemppaamme ja muistutamme toisiamme, että tämmöstä tänään, myöhemmin muita juttuja. Joskus taas jompi kumpi laukoo ärsytyksen ilmoille viiltävänä tiuskaisuna toiselle, jonka jälkeen toinen vastaa takaisin samalla mitalla. Yleensä siinä vaiheessa Matti pakenee parvekkeelle hiljaisuuteen ja mä ihan tosissani mietin, pitäisikö itsekin alkaa kessuttelemaan, jotta saisi edes pienen hengähdyshetken tämän kaiken keskellä. Mutisen mielessäni kateellisena, että aina tuokin vaan karkaa kesken kaiken ja jättää minut selviytymään yksin näiden kaistapäiden kanssa.

Mutta tänään se olinkin minä, joka pakenin. Painoin parvekkeen oven kiinni, hyppäsin riippukeinuun ja katselin taivaalle. Jossain kaukana räksytti koira. Tieltä kuului korkojen kopinaa ja pienen lapsen iloista kälätystä. Aurinko paistoi ja huomasin, että punainen katto ja kirkkaansininen taivas sopivat värityksiltään hyvin yhteen. Taivaalla näkyi lentokone ja ihan pienen hetken toivoin, että voisin itsekin olla matkalla jonnekin oikein kauas etelään. Matti ja Aino kävivät kurkistamassa ikkunasta. Alkoi tulla kylmä, joten painelin takaisin sisälle lämmittelemään.

Yhtäkkiä tajusin, että parinkymmenen vuoden päästä saatan katsoa vuorostani lentokoneen ikkunasta alas kaukaisuuteen ja toivoa, että olisinkin vielä siellä. Hälinän ja kaaoksen keskellä, lohduttamassa itkevää vauvaa tai kylvettämässä onnellista kaksivuotiasta. Tajusin, että ehkä mä joskus todella kaipaan näitä aikoja ja tätä hemmetinmoista sirkusta. Ehkä mä joskus mietin haikeana, kuinka silloin joskus suurin ongelma oli se, kun lapsi ei nukahda tai kun toinen lapsi ei syö tarpeeksi ruokaa.

Hengähdyshetken jälkeen tein ruoan, autoin pientä ihmistä kokoamaan palapeliä, opetin lautapeliä pelatessa, mitä tarkoittaa ”oma vuoro” ja luin kirjaa, jonka aikana piti vastata ainakin kaksikymmentä kertaa kysymykseen: ”Mikä tuo on?” Hengähdyshetken jälkeen mikään ei enää tuntunut niin vaikealta, koska tajusin, että mitäpä pienestä kaaoksesta – tämmöstä tänään, myöhemmin muita juttuja.