Raskaana ollessani mulle satoi joka puolelta neuvoja: nuku silloin kun vauvakin, älä stressaa pyykkivuorista, nauti omasta ajasta, äläkä pelkää pyytää apua. Äidiltä tulee aina parhaimmat neuvot, vaikka usein sen tajuaa vasta myöhemmin. Äitini sanoi: ”on ihan normaalia, ettei aina jaksa. On ihan normaalia, vaikka joskus miettisi, että mitä hemmettiä mä olen mennyt tekemään. On ihan normaalia, vaikka siltaa ylittäessä mieleen tulee, että mitäköhän tapahtuu jos mä heitän tuon vauvan sillalta alas.” Mua nauratti. En oikeasti osannut ajatella sitä tunteiden vuoristorataa, jonka äitiys toisi tullessaan.

Sitten nasahti. Muutaman päivän ikäisenä Aino huusi, mä yritin tehdä kaikkeni, mutta mikään ei auttanut. Joku tuli kysymään, olenko muistanut syöttää ja vaihtaa vaipan. ”No voi helvetti, en mä nyt niin idiootti ole!”, karjaisin. Ja samalla mietin, että mitä hemmettiä mä oon mennyt tekemään, tässä tää nyt vaan huutaa ja mä en oikeasti jaksa. Myöhemmin tuntui pahalta. Keskustelupalstoilla oli vain äitejä, jotka heristivät virtuaalisormeaan ja sanoivat, että joka hetki on lahja ja siitä täytyy nauttia. Tunsin itseni kärsimättömäksi ja ihan paskaksi äidiksi. Mutta mun äiti, se sanoi vaan: ”ihan normaalia”. Nyt mä uskon.

Joskus tulee päiviä, kun tekisi mieli muuttaa yksin ehkä Kiinaan tai Japaniin. On päiviä, jolloin mä kaivaudun untuvapeiton alle, näytän keskaria maailmalle ja murustan koko sängyn täyteen keksinmuruja. On päiviä, jolloin huudan, kun Aino kiipeää seitsemännentoista kerran ikkunalaudalle, repii Topilta karvatupoittain karvaa irti, eikä suostu syömään mitään muuta kuin juustoa. Joskus osaan laskea kymmeneen ja hengittää syvään, joskus taas mietin, että voi helvetin helvetti, ei tätä ihminen järjissään voi kestää. Vaikka nuo tunteet ovat täysin inhimillisiä, silti tuntuu pahalta, koska jossain takaraivossa kolkuttaa, että koskaan ei saisi katua päivääkään ja omasta lapsestaan täytyisi olla vain pyyteettömän onnellinen. Toinen ääni taas sanoo, että voiko joku muka oikeasti rakastaa joka hetkeä tuntematta koskaan epätoivoa, turhautumista tai kettuuntumista?

Eikä niistä tunteista usein puhuta teekutsuilla tai leikkipuiston reunalla – ettei kukaan vaan oikeasti luulisi, että kadun lastani tai vihaan elämääni. Kun isoveljeni kysyi hieman häpeillen, olenko koskaan menettänyt hermojani itkevälle vauvalle, tajusin, että kyllähän näistä täytyy puhua. Ei ole normaalia tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että tuntee inhimillisiä tunteita. Vaikka kohteena olisi oma lapsi, ne tunteet eivät ole kiellettyjä. On ihan normaalia, että harmittaa, kun enää ei olekaan omaa aikaa, kun toinen itkee toista tuntia, kun ei saa nukuttua tai kun puuro kiehui taas yli.

Siispä jaan tämän maailman parhaan vinkin kaikille tuleville vanhemmille: älä pelkää tuntea negatiivisiakaan tunteita – ne eivät tee sinusta huonoa äitiä tai isää, ne tekevät sinusta ihmisen.