En osaa enää laskea päässä edes helppoja kertolaskuja, vaikka ennen olin nopea kuin jokin hyvin nopea asia. En jaksa aina kertoa mielessäni pyörivistä asioista, koska en muista sanoja, joilla haluaisin ajatuksiani kuvailla. En muista myöskään puolen vuoden takaisia tapahtumia, enkä oikeastaan jaksa edes muistella, koska muisteleminen on niin rankkaa työtä. Keskellä yötä mietin, kenelle kaikille kirjoitan pitkiä kirjeitä sitten, kun ajatustoimintani taas normalisoituu ja sanat ilmestyvät paperille luonnostaan, ilman ärsyttäviä mietintätaukoja.

Mua väsyttää niin paljon. Mä en ole nukkunut kokonaista yötä pitkään, pitkään aikaan. Välillä itkettää ja turhauttaa. Minusta on kuoriutunut ihminen, jollainen en haluaisi olla ja jollainen en oikeasti olekaan. Harmittaa. Olen unohtanut, miltä tuntuu herätä kahdeksan tunnin yöunien jälkeen levänneenä ja onnellisena. En muista myöskään, miltä tuntuu herätä rauhassa niin, ettei kukaan kaipaa minua jo ennen kuin saan silmäni auki.

Tänään kysyin Helmiltä, miksi emme voisi vain nukkua yöllä ja herätä aamulla virkeinä kuin jotkin hyvin virkeät asiat. Helmi nauroi veikeästi, jätti kysymykseni täysin huomiotta ja alkoi syödä imurin johtoa. Sen jälkeen käännyin viisaiden äiti-ihmisten puoleen ja kysyin, mitä helvettiä mun pitäisi tehdä – sain kasan kullanarvoisia neuvoja, tsemppejä ja ymmärtäviä sanoja. On hämmentävää, miten paljon lohduttaa kuulla, etten ole ainoa, joka valvoo neljältä yöllä jonkin muun kuin hauskojen jatkojen takia.

Joskus tämä helpottaa. Joskus. Ainon unikoulu ja yömaidosta luopuminen on vielä tuoreena ja kipeänä mielessä, vaikka mitään muuta en juuri nyt muistakaan. Huokaus. Välillä vanhemmuus on ihan perhanan raskasta.