Viime viikko oli vähän raskas. Tai no ollaanpa rehellisiä: viime viikko oli aivan helvetin raskas. Kaikki oli hyvin. Matti oli ihana, Aino oli ihana, kelmi-vauva oli ihana. Minä taas olin ihan perseestä. Tai siltä minusta tuntui koko ajan, riittämättömältä. Jokin outo möykky oli juuttunut kurkkuun. Ahdisti, harmitti, itketti. Googletin synnytyksen jälkeisen masennuksen ja tein nopean diagnoosin – tässä sitä nyt tarvotaan masennuksen suossa, eikä missään ole mitään järkeä. Viikko päättyi siihen, kun huutoitkin äidilleni, etten enää kestä vittu yhtään mitään. Että en jaksa ketään, kaikista vähiten itseäni. Että väsyttää. Ja etten halua enää, että joku jatkuvasti roikkuu minussa, että minun täytyy olla koko ajan olemassa jotakin toista varten. Että jumalauta jättäkää mut jo rauhaan.

Äiti ymmärsi, kuten aina. Mattikin ymmärsi, vaikka minä en itsekään ymmärtänyt. Sanotaan, että vauvat itkevät ainoastaan, jos niillä on jokin hätänä. Mutta eivät äiditkään syyttä suotta itke. Minulla vain kesti hetki ymmärtää se syy, koska eihän mulla ole ollenkaan kurja elämä tai edes ärsyttävä mies. Armottoman pähkäilyn jälkeen luulen syyn olevan siinä, että olen taas hetkeksi kadottanut itseni. Olen kadottanut itseni jonnekin äitiyden alle, varmaankin heittänyt epähuomiossa roskiin samalla kun olen vienyt vaipoista täyteen pungerretun muovipussin sekajäte-laatikkoon. Olen jälleen unohtanut olla muutakin kuin äiti.

Tämä viikko on ollut parempi. Eteenpäin, ylöspäin, hitaasti ja varmasti. Koska nyt uskallan puhua ahdistuksestani jo ennen kuin se lamauttaa minut kokonaan, se tunne ei enää juurikaan vaivaa minua. Kun ei pakota itseään nauttimaan yhtään mistään, yhtäkkiä huomaakin taas nauttivansa. Olen käynyt kävelyllä, kuunnellut Samuli Putroa ja yrittänyt muistaa, että kyllä mä oon ihan hyvä tyyppi. Kävelyltä mieleen jäi myntholilta tuoksuvat mummot, jotka istuivat puiston penkillä ihan hiljaa vieretysten, sekä vastaantullut hymyilevä vanha herra lihavan mäyräkoiransa kanssa. Äiti neuloi minulle värikkäät villasukat, jotta en masentuisi. Matkalla Kuusamoon edellä ajavan auton taakse ilmestyi sateenkaari. Anoppilan omenapuusta sai kerättyä neljä ämpärillistä punaisia ja vihreitä omenoita.

Samuli Putro laulaa mulle just nyt: ”Kun olette hauraita, olette vahvoja, kallion kaltaisia. Luottakaa itsenne elämän kyytiin ja nauttikaa matkasta.” 

Älä Samuli huoli – mä luotan elämään aina. Vaikka on tämä välillä rankkaa. Ja toisessa hetkessä taas kaikki on juuri niin kuin pitääkin. Nyt uskallan olla myös heikko. Kiitos siitä kuulu rakkaimmille, jotka antavat minun itkeä ja huutaa. Rakkaimmille, jotka rakastavat minua siitäkin huolimatta, että itse en aina muista.

Tässä sitä nyt vaan odotellaan, että se tuttu minä löytäisi sieltä kaatopaikalta takaisin kotiin.

PS. Antakaa anteeksi kirosanat. Ilman niitä en osaa ilmaista sitä, miltä minusta ihan oikeasti välillä tuntuu. Hitsi ja vitsi ei vaan aina riitä.